Kuva: VTM/KKA, Petri Virtanen

Arkkitehtuuri

Kiasman on suunnitellut yhdysvaltalainen arkkitehti Steven Holl.

Pääsisäänkäynti Mannerheimin patsaan viereltä tuo kävijän korkeaan lasikatteiseen aulaan. Se luo rakennukselle persoonaa, joka kohti teatteritilaa ja näyttelytiloja edettäessä löytää pelkistetympiä muotoja. Ramppi johdattaa ala-aulasta kohti museon ydintä. Suunnittelun lähtökohtina on ollut ajatuksia kultaisesta leikkauksesta, zenmäisestä rauhasta, inhimillisestä mittakaavasta. Esimerkiksi toisen ja neljännen kerroksen sarjallisuus, tilojen linjat ja yksityiskohdat toteuttavat näitä lähtökohtia. Kaikki tekniikka, niin turva-, ilmastointi kuin näyttelytekniikkakin, on piilotettuna seinärakenteisiin.

Valonlähteet on sijoitettu valotaskuihin, siksi valaistus on epäsuoraa ja valo hajoaa näyttelytiloihin eleettömästi. Aiemmin taidemuseovalaistukselta odotettiin tasaisuutta, staattisuutta, mutta Kiasmassa on tietoisesti pyritty erilaiseen valaistusratkaisuun. Luonnonvalo vaihtuu riippuen siitä, miltä suunnalta se tulee. Näyttelytiloissa eri puolilla rakennusta on siis erilaiset luonnonvalo-olosuhteet ja tilat on myös mahdollista pimentää.

Pelkistäminen päämääränä näkyy myös materiaalivalinnoissa. Sisäseinät ovat valkoista rappausta, lattia jalkalistatonta, mustaksi värjättyä teräsbetonia. Jotkut näyttelytilojen seinistä kaartuvat tai ovat vinoja suhteessa tilaan ja ovat näin tietoinen valinta etsiä haastetta nykytaiteen monimuotoisuudelle. Ensimmäisen kerroksen seminaaritilan keltaiset ovet ja info- ja naulakkoalueen tummanpunainen ovat yleisötilojen väripilkkuja.

Tiloissa on etsitty ja löydetty karheutta, joka on ominaista paikoille, joissa nykytaide parhaimmillaan esittäytyy. Se, mikä vanhoissa tehdas- ja varastorakennuksissa on myötäsyntyistä, on Kiasmassa saanut harkitun olomuodon ja työtilamaisen, karun ilmeen.