|
||||||||||||||||||||
Biografia
Paluu etusivulle
Anu TUOMINEN
Syntynyt 1961 Lemillä. Asuu ja työskentelee Helsingissä.
Anu Tuominen yhdistää taiteen teoriaa yllättävistä asioista löydettyyn kauneuteen. Sen hän tekee keräämällä ja lajittelemalla lapasia, sokeripaloja tai patalappuja.
”Lähden liikkeelle ihan puhtaista teorioista, geometriasta ja matematiikasta, mietin rakenteita, muotoja, mutta estetiikka pysyy aina mukana. Työn pitää olla kaunis, hyvännäköinen, että se sitä kautta avautuisi ja toimisi.
Kauneus on se tärkeä sana, vaikka se kuulostaa kevyeltä. Ruma esine on minulle kaunis ja ne mitä myydään tuolla kaupoissa kauniina ovat minusta kauheita. Etsin esineistä pieniä ihmeitä.”
Biografia
Anu Tuominen opiskeli 80-luvun alussa Kouvolan kotiteollisuuskoulussa kutojaksi. Sen jälkeen rakkaus vanhoihin tuoleihin vei hänet verhoilijan oppiin Teuvalle, Pohjanmaalle. Vuoden opinnot Joutsenon opiston kuvataidelinjalla vaihtuivat vuonna 1984 Taideteolliseen korkeakouluun ja sisustusarkkitehtuuriin sekä huonekalusuunnitteluun. Hän suoritti taiteen kandidaatin tutkinnon 1992, jolloin hän piti myös lopputyönäyttelyn "Kuutio". Tällöin hän oli jo alkanut opiskella Kuvataideakatemian tila-aika -linjalla, jossa hän suoritti kuvataiteen tutkinnon 1994. Hän on toiminut myös toisten taiteilijoiden, kuten Helen Escobedon ja Alan Sonfistin avustajana, jotka molemmat ovat Tuomisen tapaan tehneet taidetta löydetystä materiaalista ja taideinstituutioiden ulkopuolelle. Tuominen otti osaa Ateneumissa järjestettyyn, lapsille suunnattuun taidenäyttelyyn nimeltä Toisin teoksella Wunderkammer. Vuonna 1995 hän voitti Mäntän kuvataideviikkojen pääpalkinnon. Taiteilijat muuntamoissa –näyttelyssä 1997 Tuominen rakensi käytöstä poistettuun muuntamoon tutkijankammion.
Artikkeli
Kierrätetty kauneus
Anu Tuominen on keräilijä, kirpputorien kiertäjä, roskalavojen tonkija. Hän kulkee meren rantaa ja etsii pieniä aarteita. Löytämänsä esineet hän varastoi kotiinsa, kunnes niistä jonain päivänä saattaa tulla taidetta. ”Kaikkialla näen kiinnostavia, tutkimisen ja ajattelemisen arvoisia yksityiskohtia ja kokonaisuuksia. Huomaan asioita, joita en aiemmin ollut tullut ajatelleeksi, joita en tiennyt olevankaan. Joka päivä saan ilahtua löytäessäni aarteita.”
Munia ja sokereita
Mäntän kuvataideviikoilla 1995 Anu Tuominen voitti pääpalkinnon. Voittanut teos
Munia ja sokereita oli esillä Mäntylinnan kerrostalossa, jossa se täytti kokonaisen keittiön. Teoksessa oli ruskeiden ja valkoisten kananmunien kuoria ja sokeria eri muodoissa. Voittajan nimesi Tukholman Moderna Museetin johtaja Björn Springfeldt, joka oli teoksesta vilpittömän haltioitunut: ”You made my day.” Teos jakoi mänttäläisten mielipiteitä: verovaroistaan palkinnon maksaneiden mänttäläisten oli vaikea ymmärtää, miksi teos oli taidetta. Myöhemmin Tuomisella oli pienimuotoinen takautuva näyttely Mäntän Taidekeskus Honkahovissa. Silloin epäilijät saivat todeta, että Tuominen osaa taitavasti käyttää erilaisia materiaaleja ja keinoja.
Teos Munia ja sokereita oli varta vasten tilaan tehty installaatio, jota ei näyttelyn jälkeen enää ole olemassa. Katoavan taiteen ei ole tarkoitus muuttua museoissa palvottavaksi muinaisjäänteeksi, vaan se on olemassa vain tietyn ajan. Anu Tuomistakaan ei kiinnosta tuottaa lisää taide-esineitä maailmaan – häntä kiinnostaa löytää kauneutta olemassa olevasta.
Rouva Albersin värioppi
Tuomisen taiteen on katsottu heijastelevan modernistisen, maskuliinisen järkitaiteen ja naiseuden suhteita. Taiteilija itse kuitenkin kieltäytyy naistaiteilijan tittelistä, vaikka onkin neulonut värineliöitä rouva Albersin nimissä. Rouva Albersin värisekoituksia –sarja esittää väriopin gurun Joseph Albersin opettavaiset värineliöt neuleina. Mitenkähän mahtaa olla, matkiko Rouva Albers miehensä öljyvärineliöitä vai keksikö ukko Albers värioppinsa vaimonsa patalapuista? Kukapas tietää, kumpi olikaan ensin. Ja miksi öljyvärillä maalattu neliö olisi taidetta mutta neulottu neliö käsityötä?
Kun sekoittaa sinistä ja keltaista väriä, saa aikaiseksi vihreää. Kun virkkaa yhteen sinistä ja keltaista, sekoitus näyttää vihreältä. Anu Tuominen virkkasi sinisestä ja keltaisesta lehtiköynnöksen. Teoksen nimi on Lehtivihreää.
Tuominen haluaa tehdä arvottomana pidetystä merkittävää. Hän nostaa esiin tutusta ja monesti nähdystä uusia piirteitä. Muodollisesti teokset saattavat viittailla vaikkapa konstruktivistiseen taiteeseen, mutta ommellut, virkatut, neulotut tai kanavakankaalle pujotellut teokset herättelevät myös materiaaleihin liittyviä muistoja ja tunteita. ”Kirpputorilta löydettyjen pyöreiden virkattujen pannulappujen oikeita väriympyröitä”.
Uudenlaista järjestystä
Anu Tuominen järjestää ja lajittelee esineitä muodon tai värin perusteella. Hänen lopputyönäyttelynsä teemana oli kuutio eri ilmentymineen. Näyttely Kuvan sijamuotoja esitteli asioita nimeämisen kautta. Kuva, kuvan, kuvana, kuvaa, kuvaksi, kuvassa, kuvasta, kuvaan. Suomen kielen viisitoista sijaa eivät riittäneet esittelemään kuvan sijoja. Kuvan sijamuotoja –runokokoelma sisälsi Tuomisen ideoita ohjeina:
Virkkaa keltaisesta kerästä, ympärille valkoisesta – paistettu kananmuna.
Virkkaa keltainen ja valkoinen yhteen – omeletti.
Virkkaa yhteen, ketjusilmukkakasaksi – munakokkelia.
Virkkaa yhteen ja pura – vatkattua kananmunaa.
Virkkaa vuorotellen – munavoita.
Keri keltaisen päälle valkoista – keitetty muna.
Metsämuseo ja metsätietokeskus Lustossa pidetyssä näyttelyssä 1995 Tuomisen teosten materiaalit olivat peräisin luonnosta. Takiaisia, havunneuloja, jäniksenpapanoita. Taiteilija totesi, että oli miellyttävää pystyttää näyttely erikoismuseoon. Hän ajatteli, että siellä katsojakin katsoo teoksia sellaisenaan, eikä ala pähkäillä ovatko ne taidetta vai ei. Tuominen haluaakin himmentää rajaa taidemuseoiden ja –gallerioiden taiteen sekä tavallisen tallaajan ja hänen arkielämänsä välillä. Museoiden ulkopuolella ihmiset saattavat unohtaa nykytaiteeseen liittyvät ennakkoasenteensa, ja taide pääsee puhuttelemaan.
Jokainen on varmaan joskus aprikoinut, missä on toinen villasukka tai mihin katoaa sormikkaan pari. Ehkä jossain on kadonneiden sukkien taivas. Mutta parittomalle lapaselle voi löytyä paikka myös taiteesta.
Minna Turtiainen