Timo Valjakka haastattelee Saara Ekströmiä

”On mielekkäämpää puhua tunnetiloista...”

Saara Ekströmin Helsingin työhuone on Töölössä, arvokkaan näköisen rakennuksen ylimmässä kerroksessa. Sen suuri ikkuna avautuu pohjoiseen, umpikorttelin vehreälle sisäpihalle. Työhuone, tai oikeammin ateljee, on yksi harvoja edelleen alkuperäisessä käytössä olevia. Tietoisuus siitä, että muun muassa Werner Thomé ja Aimo Kanerva ovat aikaisemmin työskennelleet siellä, ei pelota Ekströmiä. Maalaustelineet korvaa nyt videoiden editointipöytä ja seinään nojaavat maalaukset ovat vaihtuneet valokuviin. Työpöydällä on nippu uusia valokuvia, ensimmäistä kertaa mustavalkoisia.

Saara Ekström»
Mustavalkoinen valokuva liittyy mielikuvissani aikaan, jolloin valokuva oli vielä ”tosi”, kuten dokumentaarinen kuvajournalismi, tai ”sivistävä” kuten kuvat ensimmäisissä valokuvin kuvitetuissa tietosanakirjoissa. Nykytaiteessa mustavalkoinen valokuva on tietoinen valinta. Minulle värien poistaminen kuvasta korostaa sekä siinä näkyvien asioiden materiaalisuutta että teoksen toteutukseen sisältyvää nostalgisuutta.

Nämä kuvat ovat myös ensimmäisiä, jotka olen tehnyt ulkoilmassa. Rakensin kukista, hedelmistä ja peruukeista asetelmia Ruissalon metsiin, annoin niiden maatua muutaman viikon ja kävin lopuksi kuvaamassa ne yöllä taskulampun valossa. Maalasin kuvan esille lampun valokeilan ja pitkien valotusaikojen avulla. Sain aikaan pehmeäreunaisen ja epämääräisen muotoisen valoläikän, joka tuntuu kätkevän enemmän kuin se paljastaa.

Timo Valjakka»
Teoksesi tuovat mieleen paitsi rikospaikat ja poliisikuvat myös jonkinlaiset uhrilehdot.

se»
Itse asiassa Ruissalo on paitsi suomalaisittain harvinaista lehtomaisemaa myös osa varhain asutettua Aurajokilaaksoa. Alueelta on löytynyt merkkejä vanhoista uhripaikoista, joissa jonkin näkymättömän läsnäolon voi aavistaa.

Myös rikoksiin liittyvät kuvadokumentit ovat inspiroineet minua. Ne ovat yhteydestään irrotettuna arvoituksellisia ja herättävät vaikeasti määriteltäviä aistimuksia uteliaisuudesta inhoon. Tavoittelin teoksiini sekä jotain rituaalin omaista että jotain uhkaavaa, aavistuksen kuvan ulkopuolella tapahtuneesta asiasta, johon kuvassa näkyvä paikka ja siinä olevat objektit viittaavat.

tv»
Teoksillasi on mielestäni yhteyksiä myös film noirin perinteeseen. Miten paljon elokuva on vaikuttanut työskentelyysi?

se»
Olen aina katsonut paljon elokuvia. Elokuvan kuvakieli tarjoaa paljon virikkeitä, mutta niiden vaikutus lienee lähinnä alitajuinen. Teoksissani ei ole kyse vain siitä mitä asioita niissä on tai mihin perinteeseen ne viittaavat. Niissä on kyse myös tunteesta, joka syntyy kun ihminen odottamatta kohtaa jotain epämiellyttävää, jotain joka muistuttaa häntä elämän toisesta, pimeämmästä puolesta.

Elokuva, ehkä selkeimmin kaikista taiteenlajeista, johdattaa ja manipuloi katsojan kokemaan tunnetiloja, jotka eivät ensisijaisesti ole lähtöisin hänestä itsestään. Ehkä tässä suhteessa teokseni ovat lähellä elokuvaa.

tv»

Olet pitkään työskennellyt lakastumiseen ja kuihtumiseen liittyvien asioiden kanssa. Toisaalta kuvataiteen lajityypeistä juuri asetelma näyttää olevan sinulle läheisin?

se»
Jos puhutaan asetelman perinteestä, teosteni lajityyppi on kyllä enemmän nature morte kuin still life.

Etenkin vanhat flaamilaiset kukka-asetelmat ovat vaikuttaneet työskentelyyni. Mustataustaiset maalaukset ovat keinotekoisia sommitelmia, joissa eri vuodenajoille ominaiset kukat kohtaavat samassa maljakossa ja jotka kaikessa uhkeudessaan ovat täynnä kaikenlaisia toukkia ja hyönteisiä. Nämä maalaukset on helppo nähdä elämän rajallisuuden ja katoavaisuuden vertauskuvina.

Minua kiinnostaa kovasti se, miten länsimainen kulttuuri pyrkii tekemään näkymättömäksi kaiken mitä pidetään rumana tai epätoivottavana kuten surkastumisen ja lahoamisen. Myös vanheneminen ja kuolema eri muodoissaan ovat tällaisia tabuja.

Haastattelu on luettavissa kokonaisuudessaan Limbus-näyttelyluettelossa.