Äänessä Marja Kanervo

Marja Kanervon taide ei helposti käänny sanoiksi – se on tarkoitettu koettavaksi. Monen teoksen kohdalla sopiikin kysyä ”miltä minusta tuntuu” ennemmin kuin ”mitä tämä tarkoittaa”. Marja Kanervo raottaa työskentelynsä ja teostensa taustoja ja kertoo ajatuksistaan amanuenssi Patrik Nybergin haastattelussa. Kokonaisuudessaan haastattelu on luettavissa näyttelykirjasta, jonka voi ostaa Kiasman verkkokaupasta tai Kiasmasta.

”Olen toiminut taiteilijana lähes 30 vuotta ja varhaisimmat teokseni tuntuvat jo melko kaukaisilta itsellenikin. Toisaalta olen huomannut, että aina välillä palaan vaikkapa 20 vuoden takaisiin ideoihin jossain muodossa. Itse teokset ovat kuitenkin hävinneet, enkä lähtisi toteuttamaan niitä uudelleen aivan sellaisenaan.”

Jäteöljyä ja höyheniä

Luonto ja eläimet ovat minulle tärkeitä. Ihmiset käyttäytyvät typerästi haaskaamalla, tuhoamalla ja hyväksi käyttämällä. Öljytyöt ovat tuotannossani kuitenkin ainoita, jotka viittaavat tähän suoraan. Toisaalta aineettomuus, katoavuus ja ei-esineellisyys taiteessani edustavat samaa ajattelua, vaikka se ei ilmenisikään suoraan. Tarkoitan prosessia, jossa tilasta poistetaan jotakin. Mitään ei tuoteta, vaan käytetään uudelleen olemassa oleva. Öljykatastrofin tuominen ”tähän” on ollut tietoista. Kun öljyä on lattialla, on varottava mihin astuu. Öljy pöydällä tekee pöydästä käyttökelvottoman, vaikka näyttääkin siltä että se on musta lasipinta.

Taidehalli vuonna 1992 ei ollut ensimmäinen kerta kun käytin jäteöljyä, mutta kylläkin ensimmäinen kerta kun käytin sitä yhdessä höyhenien kanssa. Kiasmassa ajattelen tätä teosta punaisena lankana, joka viittaa aiempaan tekemiseeni, vaikkei näyttely varsinaisesti retrospektiivi olekaan. Se toimii myös lähtökohtana prosessille, jossa Kiasmaan tuleva näyttely kehittyy. Alkuperäinen teos on hävinnyt ja ajattelin toteuttaa sen uudelleen, koska se oli mielestäni onnistunut.

Kiasman luonne

Työskentelyni lähtee aina paikan luonteesta. Kiasma - kuten taidemuseo yleensä - on paikka, jonne ihmiset tulevat katsomaan ”taidetta”. Kyllä tässäkin kehyksessä on taiteilijalle liikkumavaraa. Arkkitehtuuriltaan Kiasma on kuitenkin vaikea, erityisesti neljännen kerroksen huoneet, joista ei ole näkymää ulos.

Jos vertaan Kiasmaa esimerkiksi vanhaan tehtaaseen, ero siinä mitä paikka ja sen historia pitää sisällään, on valtava. Kiasma on yhtäältä melko uusi rakennus, toisaalta se on museo. Kiasma on pikemminkin visuaalisesti kiinnostava, erityisesti viidennen kerroksen iso sali on tyhjänä tosi hieno. Panoraama on loistava tila – ja vaikea. Herkullisinta siinä on sisä- ja ulkotilan sekoittuminen. Lisäksi siitä on suora näköyhteys Eduskuntataloon, päätöksentekoon. Onhan Kiasmallakin oma historiansa miten ja mihin Kiasma on rakennettu. Kiasman ympäristö on joka tapauksessa kiinnostava, vaikka onkin sääli, että se on tehty yksitasoisemmaksi purkamalla VR:n makasiinit.

Puran, poistan, kokoan

Jos Kiasman näyttelyn pitäisi esitellä sitä mitä ja miten olen tähän mennessä tehnyt, jäljelle jää kysymys minulle ominaisen purkamisen, poistamisen ja kokoamisen esittämismahdollisuuksista museotiloissa. Siksi toin Kiasmaan pienen talon, jonka voin purkaa osiin ja kääntää nurinpäin.
Kyseinen leikkimökki liittyy lapsuuteeni, vaikka se ei ollutkaan minun omani. Se on kuitenkin kylästä, jossa olen viettänyt lapsuuteni ja useita kesiä. Yleensä myös uneni sijoittuvat tähän paikkaan, Otavan ympäristöön, eivätkä Mikkelin kaupunkiin, jossa olen asunut pitkään. Kylään liittyy myös ikäviä lapsuudenmuistoja. Teoksessa on siinä mielessä myös henkilökohtainen taso. Kiinnostavaa on, kuinka vaikeaa on muistaa asioita lapsen näkökulmasta. Oliko esimerkiksi jokin tapahtuma itsessään paha vai onko epämiellyttävä muistijälki seurausta aikuisten reaktioista siihen.

Ihmislähtöinen raaka-aine

Hiukset ovat länsimaissa vastenmielinen materiaali, ehkä osaksi sen vuoksi mitä tapahtui juutalaisille ja muillekin ei-toivotuille ihmisille. Toisaalta käytämme myös eläimiä, eläimestä hyödynnetään kaikki. Mutta ihmislähtöinen materiaali on tabu. En tiedä miksi. Ja pitäisikö tätä muuttaa? Eihän siinä ole mitään arveluttavaa, jos hiukset annetaan vapaaehtoisesti käyttöön. Merkitystä on tässä yhteydessä sillä, miten ne on saatu.

Olen tehnyt useita teoksia, joissa olen käyttänyt hiuksia täytteenä, esimerkiksi tyynyissä untuvan sijaan. Betonityöt ovat ”leikisti innovaatioita”. Olen valanut ohuita levyjä kuitubetonista, jota voi tehdä esimerkiksi sekoittamalla betoniin muovikuitua, jonka olen nyt korvannut hiuksilla. Laatat ovat kokoonsa nähden ohuita, melkein kuin keramiikkaa. Hiukset kuitenkin sitovat hyvin.

Teos Uudelleenverhoilu on muokattu antiikkisohvasta. Siinä ihmisperäistä materiaalia käytetään samalla tavalla kuin meriheinää tai hevosen jouhia, joita hienommissa huonekaluissa on käytetty täytteenä. Olennaista on kysymys siitä, miksi ei voisi käyttää tätä materiaalia yhtä hyvin kuin jotain toista.