Merkitty iho

Muistaakseni tämä sarja sai alkunsa siitä, kun Jouko kävi jossakin Lahden suunnalla kuvaamassa Tommi-nimistä kaveria Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttuun. Palattuaan Jouko puhui Tommista tuntitolkulla. Joukon kävi sääliksi tämä kaveri, joka oli tatuoinut itsensä päästä varpaisiin, usein joko ollessaan kännissä tai istuessaan vankilassa – ja saanut likaisesta neulasta B-hepatiitin (tai C:n tai sekä että, en enää muista), joka oli jo tuhonnut suurimman osan hänen maksastaan. Tommi tiesi kuolevansa pian, hän asui pienessä mökissään syrjässä ihmisten katseilta. Tommin muisto ei jättänyt Joukoa rauhaan.

Muistan Joukon olleen myös jollain tapaa lumoutunut näistä ihmisen itse itseensä tekemistä merkinnöistä. Hyvin pian Tommin tapaamisen jälkeen hän päätti lähteä kuvaamaan lisää tatuoituja ja lävistyksin ruumiinsa koristelleita ihmisiä. Joukoa ei kuitenkaan niinkään kiinnostanut se, miksi nämä ihmiset ottivat itseensä tatuointeja ja tekivät lävistyksiä, vaan ihan puhtaasti esteettinen näkökulma: ihmisen oma ruumis taiteen kohteena ja pohjana.

En muista tarkkaan jokaiseen eri kuvaan liittyvää tarinaa, mutta kuvauspaikkojen valinnoissa Jouko kyllä mietti aina teemaa (tatuointi) ja sen hänessä herättämää mielikuvaa tilasta. Esim. Kalevala-teema meren äärellä Lauttasaaressa, Miika ja kaverit ”metsärituaalissa”, Ville Kämp-hotellin sviitissä jne. Ja mikäli kuvattavilla oli jokin erityinen harrastus (autot, koirat, ompelu, sarjakuvat), niin hän halusi tuoda myös tämän kuvissaan esille. Uskoakseni siksi, että hän halusi näin syventää kuvassa olevan henkilön tarinaa. Ja sitten oli tietysti myös tuo, Joukon sanoin, ”liikuttava Wallu”, ns. ”kova jätkä” ÄITI tatuointi rinnassaan yksin baaripöydässä.

Pian tämän kuvasarjan jälkeen Jouko koki kulkeneensa henkilökuvauksessa tiensä päähän. Hän painiskeli ristiriitaisten tunteiden kanssa, koska koki yhä voimakkaammin itsessään yhteiskunnassamme vallitsevan vääryyden ja hyvinvointiyhteiskuntaa kohdannen kriisin. Muistan hänen olleen pitkään lamaantunut ja epätoivon vallassa, koska ei löytänyt mielestään oikeaa tapaa todellisuuden kuvaamiseen. Vanhaan ei ollut enää paluuta, ”huoleton” nuoruus juhlimisineen ja toilailuineen oli mennyttä. Hänen oli löydettävä keinot kuvata todellisuutta, joka hänen eteensä oli avautunut.

Jaana Novitskij