Taiteessa ei ole sääntöjä

Usein tuntuu siltä, että koko maailma perustuu kilpailemisen ympärille. Ihmisiä ajaa halu pystyä parempaan – usein myös parempaan kuin joku toinen. Kulttuurin saralla kilpaillaan myös monessa lajissa. Kirjallisuudessa ja musiikin alalla kilpailut ovat arkipäivää ja usein myös tärkeä osa taiteilijoiden urakehitystä. Myös kuvataiteissa kilpailulla on pitkät perinteet. Britanniassa jaettava kuvataiteen Turner-palkinto aiheuttaa joka kerta valtavasti intohimoja. Carnegie Art Award on Pohjoismaiden suurin taidepalkinto. Suomessa merkittävin kuvataidepalkinto on Ars Fennica -palkinto, ehdokkaat tosin voivat olla mistä tahansa Pohjoismaasta ja Baltiasta.

Kilpaileminen ei ole pahasta. Taidekilpailun voitosta voi olla paljon hyötyä taiteilijalle, joka sen myötä saa teoksensa mahdollisimman laajan ihmisjoukon tietoisuuteen. Palkintoon usein kuuluva raha antaa myös mahdollisuuden jatkaa työskentelyä. Lahjakkaita, ansioituneita ja paljon työskenteleviä taiteilijoita on aiheellista nostaa, vaikka sitten kilpailujen kautta.

Onko kilpailu sitten taiteessa paras tapa yleisön maksimaalisen huomion saavuttamiseen? Mahdollisesti näin on, ainakin niissä tapauksissa joissa katseet eivät käänny ainoastaan voittajaan, vaan myös muihin kilpailuun osallistuneisiin. Kaikki Ars Fennica -ehdokkaat saavat teoksiaan nähtäväksi näyttelyyn. Siellä katsojat ovat tuomareita, ja jokaisella on mahdollisuus oman näkemyksen muodostamiseen. Usein katsojan näkemys saattaa poiketa selkeästi kilpailun tuomariston valinnasta – tämä keskustelu rikastuttaa puhetta taiteen ympärillä.

Taidekilpailuihin liittyy yksi ratkaisematon ongelma: taiteella ei ole sääntöjä. Voittajan valinnan perustelu ei siis koskaan ole ongelmatonta. Loppupeleissä henkilökohtainen maku ratkaisee – oli sitten kyseessä kilpailun tuomari tai museoyleisö.

Berndt Arell
museonjohtaja, Kiasma