Paloautot ulvovat pienen pojan unelmissa

Jussi Kivi on pitänyt tähän asti elämänsä roolit tarkasti erillään: ammatiltaan hän on kuvataiteilija, mutta pikkupojasta lähtien hänen intohimoisena harrastuksenaan on ollut palokunta. Hänen synnyinkotinsa Helsingissä oli paloaseman läheisyydessä. Ensimmäinen esteettinen elämys liittyi ohikiitäviin ulvoviin paloautoihin.

Palomiesten työhön liittyvä dramaattinen vauhti ja urheus tekivät heistä maailman suurimpia sankareita Jussin silmissä. Jussi viihtyikin paloasemalla aina kuin se oli mahdollista. Pikkupojan ”palokuntauran” huipennus tapahtui vuonna 1971. Silloin isoäidin serkku, palopäällikkö ohiolaisessa Warrenin kaupungissa Yhdysvalloissa, otti luonaan vierailleen 11-vuotiaan Jussin kuukaudeksi mukaan työvuoroonsa seuraamaan tositoimia paloauton etupenkiltä ympäri vuorokauden. Mukana oli myös halpa kamera.

1980-luvun jälkipuoliskolla, kun palokunta oli enää vain kultainen lapsuuden muisto, alkoivat pikkupoikana Amerikassa näpsityt valokuvat ja lapsuudesta säilyneet leikkipaloautot poltella uudestaan. Nostalgia roihahti intohimoiseksi, kaiken mahdollisen palokuntaan liittyvän aineiston keräilemiseksi.

Syntyi kokoelma, jonka varhaisimpana pohjana oli äidin säilyttämät viisivuotiaan Jussin palokunta-aiheiset piirrokset ja isän valokuvat palokypärä päässään pikkuautojen kanssa häärivästä pojasta. Kokoelman karttumisessa ja paisumisessa auttoivat osaltaan intohimosta tietoiset ystävät. Ensin täyttyi silloisen asunnon vaatehuone eli ”Kontulan palomuseo”, sittemmin kokoelma on ottanut yhä enemmän ja enemmän tilaa keräilijän asunnoissa. Viimeinen sijoituspaikka, työhuoneen takaosa, täyttyi lattiasta kattoon. Lopulta tila tarvittiin taideteosten ja niiden kuljetuslaatikoiden varastoksi ja koko palokuntakokoelma, tuo ”lapsuuden turvapaikka, minne ristiriitainen taidemaailma ei ylety”, oli pakattava banaanilaatikoihin. Jussi päätti yrittää aikuistua ja valmistautui luopumaan kokoelmasta.

Keväällä 2008 sattui kuitenkin odottamaton käänne. Romantic Geographic Societyn taiteilijajäsenenä Jussi Kivi päätyi tutkimusretkellä ystäviensä kanssa Itä-Virossa neuvostoaikaiseen, maan itsenäistyessä hylättyyn maanalaiseen ydinpommisuojaan. Koulutuskäytössä olleen bunkkerin seinillä ja lattioilla, osin homehtuneina, roikkui ja lojui valtava määrä neuvostoliittolaisia pedagogisia opastustauluja ja -julisteita, jotka esittelivät väestönsuojelutoimia ja palokunnan tehtäviä ennen ja jälkeen ydinlaskeuman. Romanttiset seikkailijat pelastivat osan löydetystä aineistosta, ja väistämättömän edessä Jussin palomuseo heräsi uudestaan henkiin.

Nyt palokunnan ja taiteen suhde kuitenkin jäsentyi uudelleen: henkilökohtainen nostalgia muuttui viestinnän välineeksi. Pelastajiin kohdistettu lapsuuden ihailu peilautui nyt sellaisen totaalisen tuhon uhkaan, missä sankaruuteen kiinnittyneet artefaktit sen enempää kuin maanalaiset bunkkeritkaan eivät enää luo turvaa.

Marketta Seppälä
johtaja, Näyttelyvaihtokeskus Frame