Kaunis näyttely

Saako nykytaiteen näyttelyä kutsua kauniiksi? Jos teoria ja estetiikka joutuvat vastakkain, kumpi voittaa? Miksi näyttelyn huoneessa ovat juuri ne teokset, kun siellä ovat? Kuraattori Leevi Haapala kiersi Kuvan jälkeen -kokoelmanäyttelyn ja kertoi miten näyttely syntyi.

Miten näyttely aloitetaan?

Näyttelyn ensimmäinen huone on valkoinen, rauhallinen. Leevi, miksi tämä huone näyttää tältä, miksi juuri nämä teokset ovat näyttelyn ensimmäisessä huoneessa? "Tässä alussa teemana on Melkein kuva. Halusimme, että kun katsoja astuu näyttelyyn, hän näkee heti jotain sellaista, joka saattaa hänet pysähtymään teosten ääreen, keskittymään kuvaan, löytämään sen. Halusimme, että katsoja rauhoittuu ja avautuu näyttelylle jo ensimmäisessä huoneessa. Esimerkiksi Yishai Jusidmanin valkoisella valkoiselle maalaamaa teosta ei näe vain vilkaisemalla, sitä pitää todella katsoa."

Näyttelyn suunnittelu alkaa sen yleisen teeman pohtimisesta. Kokoelmanäyttelyn suunnittelu jatkuu niin, että Kiasman kokoelmista etsitään teemaan sopivaa taidetta. Missä vaiheessa näyttelylle syntyi alaotsikoita? Syntyivätkö ne teorioiden pohjalta, vai alkoivatko teokset ikään kuin itsekseen ryhmittäytyä tietynlaisiksi kokonaisuuksiksi? "Oikeastaan sekä että. Kun käy läpi monta tuhatta teosta, ne alkavat ikään kuin kasaantua. Sitä alkaa huomata, että näillä ja näillä teoksilla voisi olla tekemistä keskenään joko sisällöllisesti, taiteilijan ajatusmaailman mukaan tai visuaalisesti. Sen jälkeen on pohdittava mikä olisi se yhteinen nimittäjä, joka on riittävän väljä ja hienovarainen eikä niputa taiteilijoiden hyvinkin erilaisia teoksia väärällä tavalla yhteen. Aluksi näitä teemoja oli hahmottui kahdeksan, mutta määrä kiteytyi lopulta näihin neljään."

Vaikka näyttelyn ensimmäisen huoneen teoksia yhdistää ajatus, ne myös näyttävät hyvin kauniilta yhdessä. Kumpi on määräävämpi tekijä näyttelyä tehtäessä, ajatus vai se, miltä ne näyttävät? "Molemmilla on vaikutusta. Ensin oikeastaan merkitsee vain ajatus, sisältö, teemat mutta kun päästään tilaan ja ryhdytään rakentamaan, nousee itse näyttely esiin, se miltä kokonaisuus näyttää. Tähänkin huoneeseen oli alun perin ajateltu useampia teoksia ja nämäkin vaihtoivat paikkaa monesti - lopullisen päätöksen sanelee se kaiken yhdistävä visuaalinen estetiikka, joka tekee näyttelyn."

Kauniin ensimmäisen huoneen jälkeen toinen huone herättää - tämä ei ole enää kaunista ja valkoista. Mikä on tämän toisen huoneen juoni? "Tässä huoneessa aisteille tarjotaan enemmän, värien lisäksi myös eri materiaalivalinnoilla on merkitystä. Esimerkiksi teos, jonka osana on käytetty sukkaa tuo taiteilijalle itselleen mieleen hiertyneen kantapään!"

Taiteilijoita ja tekniikkaa

Seuraava huone lisää kokemuspalettiin taas uuden elementin, liikkuvan kuvan. "Näissä teoksissa hämärretään liikkuvan kuvan ja staattisen maalauksen rajaa." Kun teoksissa käytetään liikkuvaa kuvaa, tulee mukaan myös tekniikka, joka näkyy yhdessä huoneessa kovin eri tavoin. Esimerkiksi Elina Brotheruksen teos on vain kuva seinällä, projektoria ei näy eikä näyttöä käytetä, kun taas Marjatta Ojan teoksessa projektori on kirjaimellisesti jalustalla.

Kuka päättää minkälaista ja kuinka näkyvää tekniikkaa teosten esillepanossa käytetään? "Yleensä se on taiteilija. Esimerkiksi Ojan teoksissa tekniikka näkyy aina, se on tavallaan osa kokonaisuutta. Sen sijaan Brotherus on esittänyt samaa videoteosta sekä suoraan seinälle heijastettuna, että näytöltä - nyt hän halusi sen tällä tavoin, vaikka minua melkein olisi viehättänyt plasmanäyttö. Se olisi tuonut siihen kenties vielä lisää intiimiyttä, plasman pinta olisi ikään kuin ollut se peilin pinta, johon alaston taiteilija heijastuu. Se olisi ollut minusta kylpyhuonemaisempaa, mutta taiteilija tietenkin päättää, millä tavalla hänen teoksensa laitetaan esille. Nykytaiteen museon kuraattorin tehtävässä yksi kiinnostava asia onkin nimenomaan elävien taiteilijoiden kanssa työskentely."

Huoneen ainoa teos, jossa ei käytetä videota on Rita Roosin muotokuva. Miten se sopii tähän liikkuvaa kuvaa pohtivaan huoneeseen? "Kun kävelet teoksen ohi huomaat, että kuva elää, on siis liikkuvaa kuvaa sekin. Tämän teoksen sijoitukseen vaikuttikin se, että sille tuli löytää paikka, jossa katsoja on pakotettu kävelemään sen ohi. Toisaalta tämä on myös ensimmäinen teos, jonka näyttelystä näkee, jos tänne tulee Studio K:sta. Halusimme tähänkin alkuun teoksen, joka pysäyttää - kasvot tekevät sen aina."

Kävelemme Studio K:n ja toisen kerroksen eteläisen parven läpi ja nousemme muutaman rappusen kolmanteen kerrokseen. Tulemme näyttelytilaan, jonka teema on Asenne metodina: sarja, toisto, tapahtuma. Oli luontevaa kulkea toinen kerros läpi siten kun teimme, mutta onko olemassa oikea tai väärä tapa kiertää tämä näyttely? "Ei oikeastaan. Näyttely on suunniteltu niin, että tulet siihen mistä tahansa, pääset jonkin kokonaisuuden alkuun."

Arkkitehtuuria

Kolmannen kerroksen eteläisimmässä huoneessa tuntuu siltä, kuin näyttely olisi arkkitehtuurin jatke tai toisin päin. Vesa-Pekka Rannikon putkilot ovat pehmeämpi versio ikkunaseinää kannattelevista pylväistä ja päivänvaloa siilaavat ikkunaruudut toistuvat Jan Schoonhovenin ristikoissa. Minkä verran rakennuksen arkkitehtuuri vaikuttaa näyttelyn rakentamiseen? "Tämä huone on kyllä paras esimerkki siitä, miten arkkitehtuuria pääsee käyttämään näyttelyn hyväksi. Ihaile tätä kaunista luonnonvaloa! Täältä näkyy myös Aimo Talevan teos, joka on muistuma 1970-luvun arkkitehtuurin muotokielestä. Sen kokoaminen palasista on oma tarinansa, mutta teoksen huokuman ajan tunnelman yhdistäminen tämän talon edustamaan vuosituhannen vaihteen utopiaan luo myös omia merkityksiään."

Kun näyttelyn suunnittelu alkaa teemoista ja teoksista, missä vaiheessa arkkitehtuuri astuu mukaan näyttelyn tekemiseen? "Kyllä se kulkee mukana oikeastaan koko ajan. Kun tuntee talon ja kokoelmat, pohtii esimerkiksi teemojen kohdalla mihin ne istuisivat luontevasti. Missä esimerkiksi ovat parhaimmillaan pienet ja intiimit, läheltä katsottavat asiat, missä taas tilaa ympärilleen vaativat. Teemat, teokset ja tilat kulkivat kyllä yhdessä koko matkan."

Näkymä seuraaviin näyttelysaleihin tuntuu jatkavan tämän huoneen tunnelmaa. Metallinhohde ja ruudukot toistuvat syvemmällä näyttelyssä houkuttaen jatkamaan kulkua. Onko tämä kokonaisnäkymä katsojan päässä vai syntynyt suunnitellusti? "Varmasti myös katsojan päässä, mutta kyllä tätä kokonaisuutta hiottiinkin näyttelymestari Mikko Hintzin ja näyttelyarkkitehti Jari Kantasen kanssa. Vaikka teosten sijoittelusta oli etukäteen tehty pohjakartta, etsivät teokset paikkaansa tiloissa oman aikansa, ennen kuin kaikki palaset ihmeellisesti loksahtivat paikoilleen."

Kauneudesta

Kokonaisuus, joka huoneesta avautuu, on kovin kaunis, vaikka nykytaiteessa sitä adjektiivia ei kovasti tavatakaan käyttää. Miltä nykytaiteen kuraattorista tuntuu, kun sinulle sanotaan, että näyttelysi on kaunis? "Kuten näyttelyluetteloon kirjoittamassani artikkelissa tylsyyden ylittämisestä ja ylistämisestä totesin, aikoinaan nykytaiteessa kauneus ei ollut arvo, koska perinteisessä kuvataiteessa sitä aikaisemmin se oli ollut ainoa arvo. Kun kyseessä kuitenkin on kuvataide, ovat sen tekijät luonnollisesti kiinnostuneita visualisuudesta ja kauneus on nyt alkanut palata nykytaiteeseen. Tästä näyttelystä onkin tullut palautetta nimenomaan taiteilijoilta - heitä sen esteettisyys miellyttää."

Taiteilija voi siis tehdä kauniin tai vähemmän kauniin teoksen. Kuvan jälkeen -näyttely on nimenomaan kokonaisuutena kaunis, vaikka yksittäiset teokset eivät sitä haluaisikaan olla. Kokonaisuudesta vastaa kuraattori, joka nykytaiteessa lähestyy näyttelyä nimenomaan teemojen ja ajatusten pohjalta. Miten kuraattorille sallitaan kaunis näyttely? Meneekö uskottavuus, jos sanoo haluavansa tehdä kauniin näyttelyn? "En usko että menee, mutta ehkä sitä ei ensimmäiseksi ääneen sanoisi. Kyllä minä mietin tuota. Uskon, että silloin pitää olla tietoinen siitä, miksi niin tekee, mitä sillä haluaa sanoa. Pohdin tätä viime Venetsian biennaalissa eräässä paviljongissa, joka oli tehty superkauniiksi. Tavallaan vaikutelma oli sillä tavalla vanhanaikainen, että lopputulos olikin hyvin uusi ja tuore. Ehkä se innoitti omalla laillaan, jäin pohtimaan miksei museoinstituutiossakin voisi tehdä kaunista näyttelyä." Koska nykytaidetta ei stereotyyppisesti pidetä kauniina, onko kauniin nykytaiteen näyttelyn tarkoitus omalla tavallaan rikkoa ennakkoluuloja, hätkähdyttää? Onko rumuus ja rikkominen jo vanhanaikaista? "Ehkä niinkin voisi ajatella."

Aikoja ja ajatuksia

Etelän valoisasta huoneesta astumme kolmannen kerroksen kapeimpaan tilaan. "Kokonaisuus on rakennettu niin, että nähtyäsi ison ja avaran kokonaisuuden, keskityt sen jälkeen tarkempaa katsomista vaativiin teoksiin. Tässä pelataan valolla, astutaan hyvin valoisasta huoneesta tähän hämärämpään käytävään."

Mikä tämän huoneen teoksia yhdistää? "Ajatus ja taiteilijan asenne. Vaikka teokset sinänsä ovat kovin erilaisia, löytyy taiteilijoiden taustoista ja ajatuksista samankaltaisuuksia, jotka nivovat ne teemaan. Koko tilassa keskitytään toistamisen, sarjallisuuden lisäksi esimerkiksi kuvalliseen häiriöön, siihen, mikä ei sovi. Lisäksi nykytaiteen aikakäsitys on tässä huoneessa myös läsnä. Eino Ruutsalon ja Mika Taanilan teosten ilmapiiri on sama, vaikka vuosikymmen ja toteutustapa eri. On myös kiinnostavaa, miten aikoinaan uraauurtava 1970-luvun videotaide ja sinänsä jo paljon kehittyneempää tekniikkaa käyttävä 1990-luvun videotaide näyttävät tästä ajasta katsottuina yhtä vanhahtavilta."

Aimo Talevan lasiveistos on loimottanut koko kolmannessa kerroksessa kiertämisen ajan, mutta näyttää nyt lähelle saavuttua erilaiselta. "Joitain teoksia on tarkoituskin katsoa niin kaukaa kuin läheltä. Kun veistoksen näkee esimerkiksi niiden teosten kanssa, jotka näkyvät tuolta eteläisemmistä huoneista, tulee siitä esiin eri puolia, kuin tästä läheltä, näiden teosten ympäröiminä katsottuina. Tässä tapauksessa teosta lähestytään ikään kuin eri aikakäsitysten kautta - kun Talevaa katsoo Ruutsalon kanssa ollaan 1970-luvulla ja tässä huoneessa sitten hyvinkin nykyhetkessä."

Kuvissa näkyvät skeittailijat käyttävät kaupunkitiloja tietoisesti toisin, kuin alun perin tarkoitettu. Saman huoneen lattialla on Carl Andren veistos, joka tekee museovieraan olosta hankalan - mikä on oikein, mitä on tarkoitettu, astua sille, vai olla astumatta? "Teoksen päälle saa astua, mutta se ei ole itsetarkoitus. On hauska huomata miten selkeästi ihmiset varovat sitä, vaikka teosta ei mikään varoituslappu suojaakaan. Tottuneena museotyöntekijänä minun tosin on itsekin hyvin vaikea astua sen päälle."

Kun huoneesta kävelee ulos, häviää lattialla oleva veistos pikkuhiljaa näkyvistä. "Tämä tila suunniteltiin niin, että kun sitä lähestyy hissien suunnasta, näyttää se ensin tyhjältä. Pikkuhiljaa näkyviin tulee tuo lattialla oleva veistos, mutta kaikki muut teokset löytyvät vasta kun pääset itse huoneeseen. Tuon veistoksen oikean asennon löytäminen ei muuten ollut lainkaan vaivatonta, sitä soviteltiin paikalleen pitkään."

Sisäänkäyntejä

Jos kävijä tulee suoraan kolmanteen kerrokseen, saapuu hän tähän tilaan ja aloittaa näyttelyn katsomisen täältä. Kumpaa kautta tästä kuuluu jatkaa eteenpäin? "Kumpaa vain. Seuraavissa huoneissa on kaksi teemaa, jotka voi katsoa missä järjestyksessä tahansa."

Tämä huone näyttää siltä, että kaikki teokset ovat jotenkin tienneet paikkansa. Onko se huolella rakennettu illuusio, vai oliko joidenkin huoneiden rakentaminen, tämän, helpompaa kuin toisten? "Oli itsestään selvää, että Jacob Dahlgrenin vaaleanpunainen seinä tulee tuohon. Se ei tosin ollut aivan yksinkertaista, koska seinä loppui kesken, se oli 17 senttiä liian lyhyt. Onneksi meillä on taitavia näyttelymestareita, jotka pidensivät seinää! Muut teokset sijoittuivat sitten pikkuhiljaa."

Ruudukko tulee silmille monesta kohtaa, erityisesti tässä huoneessa, jossa ruudukkoon yhdistyy näyttelyn melkein ainoa teos, josta voi selvästi sanoa, mitä se esittää. "Sami Lukkarisen teos on kiinnostava, koska se nimenomaan kertoo, mitä tapahtuu kuvan jälkeen. Kun kuva on ensin tyhjennetty, muokattu vaikka ruudukoksi, sitä on alettu uudelleen täyttää merkityksillä. Kuva tarjoaa myös erilaisen sisäänpääsyn tähän näyttelyyn herättämällä monenlaisia mielikuvia, kävijä voi lukea siitä monenlaisia tarinoita."

Seuraavassa huoneessa olevat Joseph Kosuthin teokset ovat kenties esillä viimeistä kertaa. "Oli varsinainen kulttuuriteko saada nämä teokset esille ollenkaan, ne olivat päässeet niin huonoon kuntoon oltuaan lainassa. Konservaattorit työskentelivät monta kuukautta näiden parissa, ennen kuin ne uskallettiin laittaa esille. Työt otetaan kesäksi pois ja syksyllä katsotaan, voiko niitä laittaa uudelleen esille, vai joko ne päästetään lepäämään."

Näyttelyn tekemiseen liittyy paljon teknistä osaamista, konservointia ja seinien rakentamista nyt esimerkiksi. Minkä verran kuraattori pohtii näyttelyn tekemisen tätä puolta? "Jonkin verran. Kokoelmanäyttelyiden tekemisessä on se hieno puoli, että kaikki työ, mitä teosten entisöimiseen ja kuntoon saattamiseen tehdään, jää taloon, on meille tehtyä. Mieluummin teoksia näyttää sitten meillä kun pitää kellarissa."

Katsottavissa ja kohdattavissa

Onko taidetta olemassa, jos sitä ei kukaan näe? Tarvitseeko taide katsojan? Jos Kosuthit ovat esimerkiksi nyt esillä viimeistä kertaa, mitä niille tapahtuu, kun ne viedään varastoon, kuolevatko ne? "No, ne pyritään nyt dokumentoimaan nyt niin hyvin kuin mahdollista, mutta sitten ne jäävät tutkijoiden käyttöön. Kyllä taide pysyy elossa niin kauan, kun sitä tulkitaan ja pohditaan eri tavoin. Mitä sitten tapahtuu, kun sitä ei kukaan katso, kukaan ajattele, kukaan tulkitse, kukaan kirjoita, en tiedä, hyvä kysymys."

Yksi kokoelmanäyttelyn tehtävistä on nimenomaan nostaa teoksia ihmisten kohdattaviksi. "Tässä näyttelyssä on esillä noin 120 teosta ja jos miettii, että Kiasman kokoelmiin kuuluu noin 9000 työtä, on se tietenkin aika pieni osa. Tässä kolmannen kerroksen pohjoisimmassa huoneessa olevista teoksista ei itse asiassa yksikään ole koskaan aiemmin ollut esillä Kiasmassa."

Näyttelyn teemoihin sopivia teoksia on kokoelmissa enemmän kuin näyttelyyn mahtuu. Miten suuri merkitys teoksia valittaessa oli sillä, että teos ei ole aikaisemmin ollut yleisön nähtävissä Kiasmassa? "Se oli yksi ihan keskeisistä lähtökohdista teoksia valittaessa. Pikemminkin niin päin, että jos löysimme teoksen, joka muuten sopi teemaan, mutta oli ollut esillä aiemmin, pohdimme joka kerta onko teos niin oiva, että se saa anteeksi sen, että on ollut esillä aikaisemminkin. Tässä huoneessa on esimerkiksi seinällä teos, joka on ensimmäisiä teoksia, joita nykytaiteen museon kokoelmiin on hankittu, mutta joka on kuitenkin vasta nyt esillä ensimmäisen kerran."

Vaikutelmien vaikutus

Näyttelyn viimeisessä huoneessa tekee löytöjä. Mikä tämän kokonaisuuden lähtökohtana oli? "Tähän loppuun haluttiin jotain intiimiä, herkkää, jotain ilmavaa. Samalla halusin luoda tähän tunnelman taiteilijan työhuoneesta, josta löytyy luonnoksia, monia pieniä silmäiltäviä asioita. Mietimme jopa, että olisimme maalanneet tämän tilan jonkin väriseksi, jotta olisimme saaneet tästä intiimimmän."

Tilan kokonaisvaikutelma on hyvin valoisa, vaikka huomion kohteena on pieniä asioita. Usein pienet yksityiskohdat nostetaan esille kohdennetun valaistuksen kanssa, mutta tässä tilassa ei. Oliko tämä yleisempi valaistus harkittu ratkaisu? "Oli. Näyttelyn muissa osissa on enemmänkin teoksia, joita nostetaan esille kohdennetulla valaistuksella. Jollain tapaa nämä teokset ovat kuitenkin luonnosmaisia - halusimme tilan, jossa ajatukset ikään kuin lentelevät vapaasti ilmassa. Voit poimia ajatuksia ilmasta, voit katsoa teokset juuri siinä järjestyksessä kuin haluat, keskittyä tai vilkaista. Näyttelyn viimeisessä huoneessa halusimme tarjoilla pieniä kevyitä huomioita. Tavallaan jos näyttelyn kiertää siinä järjestyksessä, kun nyt kiersimme, sekä näyttelyn alusta että lopusta löytyy jotain hienovaraista, joka houkuttaa näkemään."

Minkälaisessa tunnelmassa haluaisit, että ihminen lähtee näyttelystä? Minkä haluaisit jäävän katsojalle mieleen? "Haluaisin, että katsoja herkistyisi kuvallisille elementeille. Ehkä alkaisi nähdä enemmän ympäristössään, huomioida asioita uudesta näkökulmasta, havaita asioita, joita aikaisemmin ei ole tullut ajatelleeksi."

Katsoa näkemänsä, todella nähdä katsomansa - siinäpä elämänmittainen missio.

Milla Unkila