Historian lehtien havinaa

Tuntuu kyllä ihan kummalliselta että Kiasman avautumisesta on todella vasta kymmenen vuotta. Mitä oli ennen Kiasmaa? Ja mitä muuta tapahtui vuonna 1998?

Amerikkalaisen Steven Hollin suunnittelemaa Kiasmaa alettiin rakentaa Suomeen, jonka valuutta oli markka ja jonka kaduilla oli puhelinkoppeja. Kännyköitähän ei vielä juuri näkynyt eikä varsinkaan kuulunut, ei ollut iPodeja, ei Facebookia eikä edes Googlea. Bill Clintonin suhde Monica Lewinskyyn kuohutti Steven Hollin kotimaassa, Mika Häkkinen voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Meillä presidenttinä oli Martti Ahtisaari. Eikö tunnukin todella kaukaiselta?

1900-luvun loppuvuodet ovat itse asiassa olleet aikamoista informaatioteknologian myllerrystä. Sähköpostin, internet-sovellusten ja mobiiliteknologian kiihtyvä esiinmarssi mullisti monen ajankäytön ja ylipäätään käsityksen ajasta ja sen kulumisesta ja siitä, mitä yhdessä työpäivässä voi saada aikaiseksi. Milleniumia kohti kaaduttiin vauhdilla ja yhtäkkiä kaikilla tuntui olevan koko ajan kiire. Elämänrytmin tempo hypähti salakavalasti aivan toiselle tasolle kuin aiemmin.

Kiasman uuden vuosituhannen ensimmäinen näyttely oli osuvasti taiteen ja tietokoneiden suhdetta tutkiva Outoäly. Tämän ja muidenkin pienempien näyttelyiden välityksellä Kiasma profiloitui mediataiteen kiinnostavaksi esittelijäksi. Erkki Huhtamo peilasi tuolloisen Kiasma-lehden haastattelussa tarvetta ymmärtää nykykulttuurin ja teknologisen kehityksen suhdetta. Hänen mukaansa tarvitsemme media-arkeologiaa, jotta voisimme ymmärtää mikä tietokonekulttuurissa ja teknologiassa on todella uutta, ja jotta voisimme ymmärtää teknologian kehitystä paremmin kokemuksen tasolla. Mitä ajankohtaisinta puhetta yhä!

Kiasma-lehti alkoi ilmestyä jo hyvissä ajoin ennen varsinaisen museorakennuksen valmistumista ja avajaisia. Sen ensimmäiset numerot viestivät tekijöidensä kihelmöivää odotusta, intohimoa ja sitoutumista suureen hankkeeseen. Nyt oli taiderintamalle tulossa jotain ihan uutta, niin rakennuksen kuin sisällön suhteen.

Alusta saakka Kiasmaa markkinoitiin kaupunkilaisten olohuoneena, museona, jonka kynnys halutaan pitää alhaalla ja johon pääsee tutustumaan edullisesti, vain kaljatuopin hinnalla (sittemmin kaljan hinta on tainnut laskea ja pääsylipun nousta).

Sama henki välittyy myös Kiasma-lehden 2-numerosta, jossa kerrotaan Kiasman rakentajille tarkoitetusta nykytaiteen opintopiiristä. Se kokoontui viisi kertaa rakentamisen aikana yhdessä museotyömaan parakeista. Vajaa parikymmentä rakennusmiestä pohti museopedagogin kanssa miksi nykyisin tehdään sellaista taidetta kun tehdään, mikä tekee taiteesta taidetta ja mistä tässä kaikessa oikeastaan on kyse, pelkästä vitsailusta vai kenties elämän eväistä?

Peruskysymysten äärelle päästiin myös siinä polemiikissa, jonka Kiasma-hanke synnytti. Paitsi innostusta, uusi ja uljas Nykytaiteen museo herätti myös kiihkeää vastustusta. Tontti nähtiin liian pienenä, rakennuksen hahmo teräsmakkarana tai pölynimurin suuttimena, ja niin edelleen. Kiasma oli joidenkin mielestä aivan liian lähellä Mannerheimin ratsastajapatsasta.

Kiasman rakennustyömaata kiertävä suoja-aitakin aiheutti kuohuntaa. Aidan elävöittämisestä järjestettiin kilpailu. Taideopiskelijat maalasivat aidan Nanne Praudan voittoehdotuksen mukaan pirteän pinkiksi, mutta Mannerheimin ratsastajapatsaan kohdalla aita piti jättää "neutraalin" harmaaksi.

Rakennuksen valmistuttua taideopiskelijat sahasivat kiistanalaisen aidan kolmionmuotoisiksi paloiksi, jotka toimisivat pääsylippuina Kiasmaan. Näitä pinkkejä pilettikolmioita onkin sitten tippunut pikku hiljaa Kiasman kassalle vuosien mittaan.

Ensimmäisissä Kiasma-lehden numeroissa silmä kiinnittyy silloiseen uuteen logoon, palloon, joka elää ja vaihtaa paikkaa. Slogan oli: ota selvää. Kiasman 10-vuotisen taipaleen aikana onkin ollut mahdollisuus ihmetellä yhtä jos toista, globalisaatiota, aktivismia, avantgardea, reargardea, ARSia, URBia, monikulttuurisuutta, hip hoppia ja niin edelleen.

Kiasma-lehden numeroita selaillessa monet itselle merkittävät näyttelyt palautuvat näynomaisesti mieleen, kuten raju Bruce Naumann, tuoksuva ja haiseva Cildo Meireles, läpikuultava Nina Roos ja vimmainen Kalervo Palsa. Lehden sivuilla omaan maailmaansa kutsuvat niin mystinen Markus Copperin valas, Santeri Tuorin videomuotoinen vesiputous kuin Panu Puolakan suunnittelema TV2-virityskuva-aiheinen ryijykin.

On virkistävää huomata että varhaisissa Kiasma-lehdissä esitetyt puheet nykytaiteen museosta elävänä, muuttuvana ja liikkeelle panevana voimana eivät ole jääneet vain sanahelinäksi. Kiasman ohjelma ei näinä kymmenenä vuotena ole onneksi pysynyt ainoastaan museon seinien sisäpuolella, vaan eri projektit ovat levittäytyneet Helsingin eri kaupunginosiin. Puhumattakaan hulvattomasta mutta silti ihan vakavasta Kiasman kiertokoulusta, jossa eri aineita opetettiin nykytaiteen avulla.

Mutta mitä meillä todella oli ennen Kiasmaa? Lyhyen mutta intensiivisen historiansa aikana se on vakiinnuttanut paikkansa sekä kaupunkikuvassa että ihmisten ainutlaatuisena kohtaamispaikkana siinä määrin, että ainakin minun on vaikea hahmottaa mielessäni Mannerheimin aukiota enää ilman Kiasmaa. Kiistellystä merimakkarasta on tullut osa arkea, ilman sitä emme enää osaa olla.

Arja Miller