Kuinka katsoa kuvaa

"MITÄ TÄÄ KUVA ESITTÄÄ?"

Usein kuvaa arvioidaan suhteessa näkyvään todellisuuteen. Kuvataiteen synnystä kertovissa myyteissäkin kuvan tekeminen esitetään todellisuuden korvikkeena: tyttö piirtää sotaan lähtevän rakastetun varjon ääriviivan seinälle; kuvanveistäjä tekee itselleen naista esittävän veistoksen todellisen naisen tilalle, maalari huijaa lintuja nokkimaan maalaamiaan rypäleitä ja niin edelleen. Kuvalle asetetaan tehtävä tallentaa ja esittää todellisuutta niin kuin se ihmiselle näyttäytyy, ja toimia todellisuuden sijaisena. Tämä representaatioksi nimetty tehtävä on usein edelleen ihmisten mielissä kuvia katsoess

Valokuva näyttäytyy tämän todellisuussuhteen täydellisenä toteutumana: se esittää linssin eteen asetetun todellisuuden sellaisenaan, vailla ihmisen puuttumista. Valokuva sanoo: "Tämä on ollut". Maalaustaiteen monet suuntaukset ovat oikeastaan aina jossain suhteessa valokuvamaiseen esittämiseen: Ne voivat yrittää kilpailla valokuvan kanssa todellisuuden jäljittelyssä tai ne voivat päinvastoin kieltää suhteensa siihen kokonaan.

Kuva on kuva

Abstrakti taide asettuu kieltäjien rintamaan. Abstraktia taidetta ajatellaan itsenäisenä: abstrakti kuva ei esitä tai edusta jotain muuta vaan kääntää huomion itseensä, kuvan omiin ominaisuuksiin. Kuva-aiheen sijaan katsojan huomio kohdistuu niihin elementteihin, joista kuva koostuu: muotoihin, sommitteluun, väreihin, kuvapintoihin, materiaalisuuteen, tauluun esineenä. Abstraktissa kuvassa ympyrä ei ole aurinko eikä vihreä tarkoita ruohoa, ne ovat vain ympyrä ja vihreä.

Koska abstrakti kuva lähtee kuvan omista elementeistä ja materiaaleista, sen on ajateltu olevan puhdasta taidetta, taidetta sinänsä vailla suhdetta ulkopuoliseen todellisuuteen. Niinpä kuvan tekeminenkin on pinnan käsittelyä, sen jakamista osiin ja kuvan rakentamista. Katsojan ei välttämättä tarvitse miettiä mitä Marianna Uutisen teos (Lelu) mahtaisi esittää, vaan sitä voi tarkastella jälkenä maalaustapahtumasta: siitä näkyy, miten taiteilija on maalia levittänyt.

Kuvasta kuvapinnaksi

Valokuva käsittelee kuvapintaa samaan tapaan kuin abstrakti taide: se on periaatteessa joka kohdastaan tasa-arvoinen, tasainen pinta. Abstrakti taide ja valokuva ovatkin molemmat vaikuttaneet siihen, että käsitys kuvasta on ratkaisevasti muuttunut. Esimerkiksi amerikkalaiselle Julian Schnabelille kuvapinta on alusta tehdä melkein mitä vaan. Hän yhdistääkin sille kaikkea mahdollista: elemaalausta, esittäviä kuva-aiheita, symboleja, tekstiä ynnä muuta.

Abstrakti taide johdattaa ajattelemaan maalauskangasta tapahtumapaikkana, kenttänä tapahtumille. Silloin se ei ole ikkuna seinällä vaan itse seinä, tai lattia, tai mikä tahansa pinta, jota työstetään. Itse maalaaminen on työstämistä ja toimintaa. Tämän ajattelun vei pisimmälle amerikkalainen toimintamaalaus, suuntaus, jonka vaikutuspiirissä Schnabel varttui. Hänelle maalauspohja on toiminnan tila ja taso, jolle voi koota uusia maailmoja. Usein maalauspinnan kokokin on niin valtava, että sen käsittely on todella fyysistä työtä. Kuvan tekeminen ei perustu vain näköaistiin vaan myös lähikontaktiin.

Käsitystä kuvasta on muuttanut myös digitalisoituminen. Sekä maalausta että etenkin valokuvaa on ajateltu todellisuuden peilinä ja niiden suhdetta todellisuuteen analogisena, yhdenmukaisena. Digitaalinen kuva taas perustuu laskentaan, sen suhde todellisuuteen on matemaattinen.

Sami Lukkarisen maalaus No. 7 käsittelee tätä suhdetta. Todellisuutta koskevaa informaatiota on kuvassa vähennetty abstrahoimalla: yksityiskohdat ovat peittyneet yhtenäisten kuvaneliöiden alle. Samalla maalaus ikään kuin esittää digitaalista kuvaa, jossa informaatiota sisältäviä pikseleitä on vähennetty, tarkoituksena esimerkiksi vaikeuttaa kohteen tunnistamista. Kuvan ja todellisuuden suhteet ovat monella tapaa kääntyneet päälaelleen: kuva esittää (maalauksen tapaan analogisesti) valokuvaa, mutta ei analogista vaan digitaalista kuvaa. Myös aihe leikittelee valokuvan todistusvoiman ja tirkistelyn, kertomisen ja kertomatta jättämisen, näyttämisen ja peittämisen jännitteellä.

Kuvan tieto

Erilaiset kuvakäsitykset korostavat kuvasta eri puolia. Kuvan voi ajatella sisältävän tietoa ulkopuolisesta todellisuudesta (semanttista), kuvasta itsestään (syntaktista) tai kuvan tekijästä (ekspressiivistä). Oikeastaan kaikissa kuvissa on nämä kaikki ulottuvuudet, mutta kyse on siitä mihin huomio kulloinkin kohdistetaan.

Esittävä, valokuvamainen kuva, viittaa ulos itsestään. Se näyttää ikkunamaisen läpinäkyvältä, koska tarkoitus ei ole kiinnittää huomiota siihen, miten se on toteutettu. Toisinaan taas taiteilija pitää huolen, että katsoja varmasti huomaa kuvan pinnan ominaisuudet tai tekijän jättämät jäljet ja tehdyt valinnat, vaikka aihe olisi esittäväkin.

Nykytaiteilijat siis kyseenalaistavat usein kuvan ja kohteen suoran suhteen ja näyttävät, miten kuvan ja todellisuuden välillä aina on jotain, ainakin jokin tulkinta, valinta tai näkökulma. Heillä on erityinen tapa suhtautua kuvan erilaisiin kieliin: taideteoksen aiheena voi olla kuvan ja toden suhde tai käsitys siitä, mikä vielä on kuva. Tästä syystä nykytaiteessa kuva ei ole aina kuva - tarkka katsoja näkee, että se on enemmän.

Kaija Kaitavuori