Nykytaiteen hankkija ei saa pelätä riskejä

Kokoelmat ovat museolle tärkeät. Museo on sen kokoelmat. Jokaisen museon profiili, se miltä museo näyttää ja tuntuu, muodostuu siitä, millaiset kokoelmat sillä on. Kokoelmista osa on hankittu ja osa saatu lahjoituksina, kuten Kiasman saamat Kalervo Palsan teokset. Kokoelmat laajenevat koko ajan. Museon kokoelmat ovat kuin orgaaninen kasvi, joka kasvaa ja kasvaa entisen päälle sitä täydentäen. Äkkinäisiä muutoksia ei voi eikä ole tarpeellista tehdä.

Nykytaiteen hankinta on hyvin erilaista kuin vanhan taiteen hankinta. Nykytaiteessa ei ole vanhoja mestareita. Nykytaide ei ole sijoittajan paratiisi, sillä kukaan ei voi varmuudella laskea, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Jos yrittää pitää yllä täysin riskitöntä linjaa, menee varmasti metsään. Tavoitteena on löytää teoksia, joissa on voimaa ja energiaa niin että ne säilyttävät elinvoimansa ja että ne voidaan laittaa esille vielä 50 vuoden kuluttua. Sitä ei kukaan voi varmuudella ennustaa, mutta jos asiaa alkaa liikaa miettiä, niin ei varmasti onnistu. Se on sisään kirjoitettu paradoksi.

Toinen ominaispiirre on, että nykytaidetta on niin paljon. Nykytaide on yhtä laaja, muuttuva ja arvaamaton kuin elämä konsanaan. Myös keinot ja välineet, joilla nykytaidetta tehdään ja joilla sitä esitetään, ovat lähes rajattomat ja muuttuvat koko ajan. Tekniset kysymykset ovat ihan oma lukunsa. Jos teos on tehty tietyllä tekniikalla ja se esitetään tietyllä tekniikalla, miten voimme tietää 50 vuoden kuluttua, että se voidaan edelleen esittää. Ne ovat isoja kysymyksiä, joita kukaan ei ole pystynyt täysin ratkaisemaan.

Nykytaiteen hankinta vaatii todella laajan asiantuntemuksen. Teos voi olla vain paperi kassakaapissa, lupa esillepanoon. Materiaalien ei tarvitse olla varastossa. On käsitteellisiä teoksia, jotka toteutettaessa eivät enää ole käsitteellisiä. Ostetaan oikeus ja ohjeet installoinnista, ei teosta.

Myös taiteen rajat muuttuvat. Mikä on taidetta ja mikä on kuvataidetta. Konkreettinen esimerkki tästä on, että jokin aika sitten ostimme kokoelmiin useampia Eino Ruutsalon elokuvia. Niitä ei aikoinaan hankittu, koska ne eivät kuuluneet kuvataiteen piiriin vaan olivat elokuvataidetta. Nyt ne ovat kuvataidetta ja siirtyneet Ateneumin kokoelmiin. Taiteen käsitekin on muuttunut. On prosessitaidetta, maataidetta jne. Raja populaaritaiteeseen on jatkuvasti muutoksessa.

Kokoelmat kertovat ajasta

Kun kokoelmia tarkastelee vuosikymmenittäin, ne kertovat siitä vuosikymmenestä jolloin teokset on hankittu. Toisaalta ne kertovat taiteesta, jota silloin on ollut. Kokoelmat kertovat myös valitsijoista ja siitä mitä he ovat pitäneet tärkeänä. Se onkin kokoelmien hankinnassa vaikeinta. Kukaan ei näe kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu. 360 asteen sijaan hahmottaa ehkä 25 astetta. Siksi on onnekasta, että kokoelmia voi täydentää myöhemmin.

Kiasman kokoelmia esitetään teemallisissa kokoelmanäyttelyissä. Nykytaiteen museon kokoelmat alkavat 60-luvulta, joten niiden aikajana on alle 50 vuotta. Se on historiallisten katsausten tekemiseen lyhyt aika. Lisäksi ihmiset tuntevat huonosti juuri nykytaidetta. Teoksista ei synny tuttua tarinaa. Siksi on luontevaa helpottaa katsomista ja koota näyttelyt jonkin teeman alle. Toisaalta nykytaiteen maailma on laaja. Vahva teemoittelu on aiheellista ja se on toiminut hyvin. Jos ei teemaa olisi, olisi vain hyviä töitä. Niistä saa aikaan hyvän näyttelyn, mutta se olisi katsojalle liian hajanainen.

Kokoelmanäyttelyiden kautta kokoelmia myös päivitetään. Tehdessäni Popcornia ja politiikkaa –näyttelyä, huomasin, että kokoelmissamme ei ollut juurikaan 60-70-luvun poptaidetta. Näyttelyä varten hankittiinkin useita poptaiteen teoksia. Muuta ajan taidetta oli paljon, mutta poptaidetta eivät silloiset hankkijat ehkä pitäneet oikeana taiteena.

Kansainvälistä riskibisnestä

Kiasmassa toimii hankintalautakunta, johon kuuluu taiteilijajäsen, hänen varajäsenensä, kokoelmaintendentti, kokoelma-amanuenssi ja museonjohtaja. Hankintalautakunnat ovat museoissa melko yleisiä. En usko, että kukaan haluaa olla vastuussa yksin. Se ei olisi järkevää, sillä yhden ihmisen näkökulma ei ole kovin laaja. 60-70 -luvulla oli poliittisia jaostoja, mutta poliittiset perusteet taiteen hankinnassa ovat huonoja. Tarvitaan vankkaa ammattitaitoa ja näkemystä. Kiasman hankintalautakunnan kokoukset ovat pitkiä ja keskustelevia, teoksiin tutustutaan ennen kokouksia. Vuosittain tehdään lisäksi retkiä Helsingin ulkopuolelle.

Kansainvälisen taiteen hankinta on ongelmallisinta. Ensinnäkin se on niin kallista, että hankintamäärärahat eivät siihen riitä. Varsinkin, jos kyseessä on vähänkään nimeä saaneen taiteilijan teos. Yleensä tiedot kulkeutuvat paremmin jo hieman nimeä saaneista taiteilijoista. Kun täytyy ostaa kentälle pyrkiviä taiteilijoita, joihin varat riittävät, edellyttää se kansainvälisen kentän tarkkaa seuraamista. Niin on tehtävä näyttely- ja muun toiminnan vuoksi joka tapauksessa. Riski on kuitenkin suurempi. Biennaalit ovat hyvä näyteikkuna kansainväliseen taiteeseen ja toisaalta kansainvälisen taiteen tuntemus auttaa arvioimaan suomalaista taidetta.

ARS-näyttelyt ja muut kansainväliset näyttelymme ovat hyviä paikkoja hankkia teoksia. Näin on tehty jo vuoden 1961 ensimmäisestä ARS-näyttelystä lähtien. Uudempana piirteenä ovat teokset, joissa olemme mukana tuottajana. Tällainen tilanne saattaa olla esimerkiksi video- tai prosessitaiteen kohdalla. Hyvä esimerkki on ARS 06:ssa esillä oleva Helsingin Valituskuoro, jossa olimme osatuottaja ja josta on kokoelmiimme hankittu yksi kappale. Tällaiset teokset voi Kiasma todella tuntea omikseen.

ARS 06:n kansainvälisistä teoksista on sovittu hankittavaksi ainakin yhdysvaltalaisen Petah Coynen teos, taiteilijapari Walter Martinin & ja Paloma Munosin lumilasipalloteoksia sekä Sergio Vegan videoteos Genesis papukaijojen mukaan. Myös kotimaisten taiteilijoiden Maaria Wirkkalan ja Charles Sandisonin teoksista neuvotellaan.

Rahanpuute antaa vääristyneen kuvan kokoelmista. Kansainvälistä taidetta pitäisi voida hankkia hieman pienemmillä riskeillä. Siinä suhteessa voi olla tyytyväinen, että suomalainen taide on valtavan korkeatasoista. Mutta se täytyy saada viitekehykseensä kansainvälisen taiteen rinnalle. Pohjoismaista taidetta on Kiasman kokoelmissa paljon, ja viime aikoina olemme hankkineet teoksia idästä, Venäjältä ja Baltian maista. Lähialueet eivät kuitenkaan voi olla ainoita kansainvälisen taiteen lähteitä kokoelmissa. Taiteilijat eivät todellakaan elä rajojen sisällä.

Tuula Karjalainen
Kiasman johtaja