Taide elämän muutoksessa

Kiasman toimintapapereihin on ARSin aikana ilmestynyt uusi kolmen sanan ketju ”taide hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa”. Sanat kalskahtavat isoilta, ja toinen toisiinsa liitettyinä ne kuulostavat jo melkein nolostuttavan mahtipontisilta. Että taide vaikuttaisi yhteiskuntaan ja tuosta vain uudistaisi hyvinvointivaltiota? Onkohan Kiasmaan tarttunut pompöösiyden kahdeksas kuolemansynti?

Tätä on mietittävä tarkemmin. Ei ole ennenkuulumatonta, että museot perustelevat toimintaansa erilaisten ylevien, mutta vaikeasti todennettavien pyrintöjen kautta. Museothan ovat jo tovin olleet tukemassa esimerkiksi kansalaisten henkistä ja eettistä kasvua tai identiteetin voimistumista. Kiasman ajatus hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisesta ei silti seuraa muistiorganisaatioiden tavanomaisia liturgioita taiteen ja kulttuuriperinnön tallentamisesta tuleville sukupolville. Kiasman muistitehtävänä on aktiivisesti muistaa ja muistuttaa taiteen keinoin maailman moninaisuudesta ja vaihtoehdoista – ilman puhtaasti arvottavaa tai opettavaista asennetta.

Mutta minkälainen on tämä taiteen hyvinvointia tuottava voima? Nykytaiteen historiallehan on ollut ominaista sen miinusmerkkisyys. Vähä vähältä on taiteesta vähennetty kaikki se, mitä aiemmin on pidetty taideteosten hyvinä ja varmoina tunnusmerkkeinä. Tiedättehän, taideteos ei enää välttämättä ole taiteilijan itsensä tekemä, vaan se voi olla mikä tahansa löydetty tai teollisesti tuotettu esine. Eikä taide tarvitse edes esineen kiinteää olomuotoa: taiteeksi voivat määrittyä mitä erilaisimmat prosessit tai tapahtumasarjat. Taiteen perusedellytykseksi ei vaadita myöskään taiteilijan välitöntä tai jatkuvaa läsnäoloa – saatikka taidemuseoiden tai gallerioiden tarjoamaa institutionaalista viitekehystä.

Mitä tästä karsimisesta sitten jää jäljelle? Jos taiteeksi voidaan nimetä miltei mitä tahansa, missä tahansa tai kenelle tahansa, ei kiinnostavaa ole se, miltä taide näyttää vaan se, minkälaisia suhteita ja tilanteita se ympärilleen luo. Tilanteiden taiteessa keskiössä on vaihto: taide tuo erilaisia ihmisiä yhteen jakamaan ja vaihtamaan ajatuksiaan, aikaansa ja tunteita. Samalla taide tuo vääjäämättä esiin myös maailman moniarvoisuuden. Tällöin erilaisuudet menettävät dogmaattista painoarvoaan ja nousevat synnyttämään uudenkaltaista yhteisöllisyyttä ja suvaitsevaisuutta – hyvinvointia.

Suomalaisen, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden ihanteille rakennetun hyvinvointivaltion ensisijaisena tehtävänä on ollut elämän perustarpeiden turvaaminen kaikille. Jokaiselle on tunnustettu yhtäläinen oikeus ruokaan, asuntoon tai vaikkapa puhtauteen. Silti hyvinvointiyhteiskunta ei ole onnistunut realisoimaan ihanteitaan: huono-osaisuuden kierrettä ei ole saatu pysähtymään. Kun työelämä kuluttaa, suorittamispeikko ahdistaa tai minuus on muuten vain kadoksissa voi osallisuus taiteeseen avata väylän toisin näkemiseen ja muutokseen. Taide voi tuoda normalisoivien ja tasapäistävien rutiinien maailmaan spontaania epäjärjestystä, ennakoimattomuutta ja leikillistä kokeilua.

Taiteen ja hyvinvointivaltion liitto merkitseekin siirtymistä pois taiteen poikkeuksellisuudesta kohti arkipäiväisiä hetkiä ja asioita. Taiteen asema avantgarden etujoukoissa vaihtuu tiivistyneeseen läsnäoloon nyt-hetkessä: siinä mitä jo on. Taide ei etsi, löydä tai tavoittele uutta, vaan toimii entistäkin selkeämmin arjesta nousevan muutoksen välineenä. Kovin arkipäiväiseltä vaikuttaakin vaikkapa Kiasman vetämä Villa Nova -taideprojekti, jossa Forest Camp -ryhmä grillaa makkaraa, viettää vapaa-aikaansa ja tuunaa hirsikalusteita asunnottomien alkoholistimiesten kanssa. Taiteen ja elämän raja-aidat hämärtyvät.

Ihan kaikkea taide ei silti ratkaise, vaikka taiteen terveyttä ja hyvinvointia edistävä vaikutus onkin lääketieteellisesti todennettu. Taiteen laupeudentyössä sokeat saattavat pysyä edelleen sokeina, juopot juoppona ja köyhät köyhinä. Osallistava taide – niin kuin elämä itsekin – on paalutettu monien epävarmojen ja ennakoimattomien tekijöiden päälle, jolloin niiden lopputulosta on mahdoton ohjata tai määrätä.

Siten taiteen tehtävä ei ole tavoitella utooppisia tai perusluonteeltaan kuvitteellisia yhteiskuntajärjestelmiä, vaan olla elämäntapoina ja toimintamalleina ympäröivässä todellisuudessa. Sen perusta on ihmisten oikeudessa omaan luovuuteensa. Taide hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa -ohjelma haluaakin purkaa yhteiskunnan tiukkoja sektorijakoja ja kutsua taiteen aktiiviseksi toimijaksi elämän kaikissa osa-alueissa. Tämänkaltaista taiteen ja hyvinvointiyhteiskunnan pientä ja arkista liittoa Kiasma edistää.

Riikka Haapalainen
vastaava museolehtori

Taide hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa -ohjelmahanke on Valtion taidemuseon/Nykytaiteen museo Kiasman aloitteesta syntynyt syksyllä 2005 yhteistyöverkosto. Sen alkuvaiheen toimintaan on osallistunut Stakes, Terveyttä kulttuurista -verkosto, Työministeriö, Taideteollinen korkeakoulu, Teatterikorkeakoulu, Kuvataideakatemia sekä Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus.