Taidetta mittojen mukaan

Osa ARS 06 –näyttelyn teoksista syntyy paikan päällä. Kaksi näyttelyn taiteilijoista, puolalainen Monika Sosnowska ja englantilainen Susan Philipz kävivät syksyllä tutustumassa Kiasmaan ja etsimässä sopivaa tilaa teoksilleen. Toinen tekee taidetta tilasta, toisen materiaalina on ääni.

TILOJA TUNNETASOLLA
Monica Sosnowska on puolalainen taiteilija, joka on opiskellut pitkään maalausta mutta keskittyy nykyisin arkkitehtuuriin. Hän pyrkii rakentamaan tiloja, jotka vaikuttavat kokijaan tunnetasolla. ”Minun on joskus vaikea antaa teoksilleni nimiä, koska en ole varma, ovatko ne veistoksia vai arkkitehtuuria tai mistä arkkitehtuuri alkaa ja mihin se päättyy. En halua luokitella asioita ja sanoa, mikä on taidetta ja mikä ei. Kysymys on mielestäni monitasoisempi. Kaikki kiinnostava on taidetta,” sanoo Monica Sosnowska.

Siirryit maalaamisesta rakentamiseen…
Olen leikkinyt pienoismalleilla lapsesta asti, jolloin rakentelin taloja leluilleni. Kävin Puolassa taidelukiota, jossa nuorista koulittiin pääasiassa taitavia käsityöläisiä. Siellä opetettiin erityisen innokkaasti kalligrafiaa, kirjojen tekemistä ja konekirjoitusta, vaikka toki opetukseen kuului myös perinteisiä taideopetuksen perusteita kuten piirustusta ja asetelmien, maisemien ja mallien maalaamista. Lukiosta jatkoin Puolan taideakatemiaan, jossa opiskelin viisi vuotta maalausta. Yleisesti ottaen akatemia on hyvin vanhoillinen, mutta onneksi siellä oli muutamia opettajia, jotka olivat kiinnostuneempia nykytaiteesta. Sen jälkeen aloitin opinnot Rijksakademiessa Amsterdamissa, jossa ei enää ollut pakollisia opetusaineita, ja siellä lopetin maalaamisen.

Mikä on työsi tarkoitus?
Olen kiinnostunut henkisen tilan luomisesta, tilanteesta, joka vaikuttaa katsojaan ja saa hänessä aikaan tiettyjä tunteita. Koin jotain tärkeää ollessani Amsterdamissa. Vierailin sokean pariskunnan talossa, jonne he olivat luoneet keinotekoisia ympäristöjä, kuten puiston, kadun, baarin ja huoneen. Talossa oli täysin pimeää. Tilan saattoi havaita vain äänten, kosketuksen ja hajun perusteella. Talossa sai aavistuksen siitä, miltä sokeista tuntuu, miten he hahmottavat todellisuutta. Se oli hieno ja tärkeä kokemus, koska opin pimeydessä paljon tilasta. Opin, että hahmotamme kolmiulotteista tilaa pääasiassa äänen, emme näköaistin kautta, joten kuurot hahmottavat ulottuvuuksia varsin huonosti. Opin myös, että lopullinen käsitys jostakin asiasta voi muodostua pienistä sirpaleista. Näkevät ihmiset yleensä ajattelevat ”yleisnäkymästä” yksityiskohtiin. Sokeat toimivat täsmälleen päinvastoin. Koskettamalla patsasta he keräävät siitä sirpaletietoa, jonka pohjalta he rakentavat lopullisen kuvan. Käytän tätä hyväksi töissäni. Kolmas ja tärkein oppimani asia oli, että jotkut tilat tuntuvat mukavilta ja toiset eivät. Vaikka en nähnyt mitään, vaikutti tila tunteisiini. Katua muistuttavassa meluisassa huoneessa tunsin oloni todella epämukavaksi, mutta istuessani baarissa näkemättä mitään tunsin oloni mukavaksi ilman mitään syytä.

Teostesi värimaailma on saanut vaikutteita kommunismin ajasta…
Jos asuisin Helsingissä, olisin todennäköisesti valinnut aivan eri värit ja käyttänyt erilaista esteettistä ilmaisua. Valitsen tietyt värit, koska ne ovat minulle tuttuja ja ne ilmentävät minulle tietynlaista normaaliutta. Tiedän, ettei kokemuksia voi paeta. Olen elämäni aikana kerännyt muistoja, kokenut asioita ja yhdessä ne muodostavat persoonallisuuteni. Mutta en ole oikeastaan kiinnostunut juurista enkä historiasta. En luo kertomusta. En ole erityisemmin kiinnostunut tarinoista, tapahtumista, historiasta. Minun työni eivät sisällä poliittisia tai sosiaalisia kannanottoja, vaan ne ovat tietyllä tavalla universaaleja. Monesti museot haluavat luokitella asioita tällä tavoin tehdäkseen asiat itselleen helpommiksi. ”Ok, tämä taiteilija on Puolasta ja hän sopiikin mainiosti tähän lokeroon. Hän on kokenut tämän historiallisen trauman ja käyttää sen takia näitä värejä.” Inhoan sitä, koska se ei aina pidä paikkaansa eikä se kiinnosta minua. Olen kiinnostunut aivan muista asioista. Silti rakastan museoita. Se ei tarkoita, että kaikki mitä niissä näen miellyttää minua. Olen kuitenkin kovin iloinen, kun jokin koskettaa minua. Rakastan sitä tunnetta.

Kaipaatko mitään kasvuvuosistasi Puolassa?
Luulen, että kaikki kaipaavat jotakin menneisyydestään. Me joudumme aina luopumaan jostakin.
Lapsuudessani matkustin paljon vanhempieni kanssa ja muutimme usein. Asuin Moskovassa kolme vuotta ja matkustelimme Aasiassa ja Itä-Euroopassa. Puolassa tapahtui aikanaan suuria muutoksia, mutta tuolloin aloin itse matkustella muuallekin kuin itään. Luulen, että ihmiset Puolassa ovat nykyisin turhautuneempia kuin ennen, koska he näkevät nykyään niin paljon maailmaa ja ymmärtävät, ettei omien unelmien toteuttaminen ole aina mahdollista. Joten toisaalta vanhassa tilanteessa oli hyviä ja huonoja puolia niin kuin on nykyhetkessäkin. Ihmiset kuvittelivat silloin, että ulkomaailmasta löytyisi paratiisi. Olin vain yhdeksän vanha kun kaksi järjestelmää joutui kasvotusten. Muistan sen, koska lempielokuvani esittäminen televisiossa peruutettiin. Kaikki pysähtyi. Täytyy myöntää, etten kärsinyt. En tunne kaipaavani mitään tuosta ajasta, koska en ollut tietoinen siitä. Kun pidin ensimmäisen näyttelyni Puolassa, tapasin hyvin innostuneita ihmisiä ja päätin jäädä Puolaan. Luulen, että tällä hetkellä Puola on minulle kiinnostava asuinpaikka, ei ehkä helpoin mutta erittäin inspiroiva, sillä minua inspiroivat menneisyyteni, uneni, muistoni ja lukemani kirjat … kaikista niistä yhdessä syntyy jotakin.


ÄÄNI KIINNITTÄÄ HUOMION TILAAN
Musiikin tarkoitus yleisissä tiloissa on tavallisesti peittää epämukavia hiljaisuuksia, mutta Susanne Philipsz tekee täysin päinvastoin. Hän soittaa itse laulamiaan tuttuja pop-kappaleita mitä yllättävimmissä yhteyksissä. ”Olen työskennellyt paljon museoissa. Nautin avoimissa julkisissa tiloissa työskentelystä, koska ihmiset niissä kohtaavat taiteen odottamatta. Pidän siitä. Museo- tai galleriayleisön kokemus on kuitenkin täysin erilainen, sillä he ovat tulleet kokemaan taidetta ja osaavat odottaa sitä,” pohtii Susanne Philipsz.
Erikoistuit alun perin kuvanveistoon. Milloin aloit työskennellä äänen kanssa?
Siirryin kuvanveistosta ääneen mennessäni Belfastiin opiskelemaan kuvataiteen maisterin tutkintoa varten. Se tuntui luonnolliselta jatkumolta, koska olin kiinnostunut äänen veistoksellisista ominaisuuksista ja aloin pohtia tilan määrittämisen ongelmaa. Samoihin aikoihin aloin kiinnostua työskentelystä julkisissa tiloissa ja rakennusten arkkitehtuurista, kuten akustisesti kiinnostavista tiloista ja porraskäytävistä.

Äänitätkö teoksesi itse?
Jos käytän ääntäni työssä, täytyy minun olla täysin yksin. Kun laulan tai soitan pianoa, haluan kuulostaa siltä, miltä kuulostan ollessani itsekseni. Laulan omalla ajallani ilman paineita. Olen tehnyt töitä myös studiossa äänittäjän kanssa, mutta on erilaista laulaa, kun käytettävissä on vain tietty määrä aikaa ja kello käy. Olen mieluummin itsekseni. Koko työni idea on yrittää välittää yksinäisyyden tunne ajan kuluessa, joten haluan äänittää laulujen väliset hiljaisuudet, tauot, hengityksen ja niin edelleen. Valitsen tietyt kappaleet, koska ne kaikki käsittelevät omalla tavallaan kaipuun teemaa. Ne ovat lauluja, joita voi kuvitella laulavansa itsekseen, melankolisia lauluja pakenemisesta ja kaipauksesta.

Mikä on työsi tarkoitus?
Olen kiinnostunut tekemään ihmiset tietoisiksi tilasta, saamaan heidät kiinnittämään huomiota ympäristöönsä ja piilottamaan hetkeksi tunteen omasta itsestään. Olen kiinnostunut astumaan pikku hetkeksi heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Ihmiset voivat olla esimerkiksi odottamassa linja-autoa kiinnittämättä mitään huomiota ympäristöönsä, ja yhtäkkiä ääni kiinnittää heidän huomionsa arkkitehtuuriin. Linja-autoasemalla ihmiset ovat vieraiden ympäröiminä, ja kuullessaan laulua he katsovat ympärilleen kysyen toisiltaan ”kuulitko sinäkin sen?”. On mielenkiintoista katsoa ihmisten reaktioita heidän tunnistaessaan esimerkiksi Radioheadin alun perin esittämän kappaleen, sillä kappale muuttuu dramaattisesti, kun se riisutaan säestyksestä pelkän äänen esittämäksi. Ja kun esittävä ääni on naisen, muuttuu se jälleen. Mutta en usko, että vaikutuksen ehtona on se, että kuulija tuntee kappaleen.

Oletko koskaan nauhoittanut yleisösi reaktioita?
Kyllä! Itse asiassa BBC teki aiheesta dokumentin. He kuvasivat yleisön reaktiota esiintyessäni valintamyymälässä. Olin yläkerran toimistossa ja lauloin kuulutusjärjestelmän kautta. Ihmiset olivat hämmentyneitä, katselivat ympärilleen ja hämmästelivät ääneen. Se kuulosti ihan siltä kuin joku laulaisi itsekseen ja olisi vahingossa painanut kuulutusjärjestelmän nappulaa. Suurimmalle osalle ihmisistä se ei ole välttämättä miellyttävä kokemus. Moni varmastikin kuvittelee kuuntelevansa jotakin varsin henkilökohtaista. Kukaan ei hörähtänyt nauruun, mutta joku saattoi hihittää hermostuneesti. Yksi salkkumies kuitenkin tuli luokseni ja kysyi minulta mitä lauloin? Hän kehui kokemusta oikein miellyttäväksi.

Kerro teoksesi synnystä.
Esimerkiksi saapuessani Kiasmaan suunnittelemaan teostani kiinnitin huomiotani paikan arkkitehtuuriin. Sitten kiinnostukseni herätti eduskuntatalon läheisyys ja tieto siitä, että ARS 06 avautuu samaan aikaan presidentinvaalien kanssa. Ajattelin, että myös se saattaisi olla mielenkiintoista. Monenlaiset asiat toimivat inspiraationa töilleni. Se voi olla arkkitehtuuri, se voi olla historia.

Helga Lara Thorsteinsdottir