Paratiisia etsimässä – ihana seikkailu

Ihmisenä oleminen maailmassa rakentuu hyvän ja pahan, kauniin ja ruman, vihan ja rakkauden, oudon ja tutun, ilon ja surun, unen ja valveen liitoille – vastakohtaisuuksien vuoropuhelulle, jossa jälkimmäinen kiistää edellisen ja edellinen jälkimmäisen. Ne tulevat kuitenkin olevaisiksi vain yhteydessä toisiinsa, hyvä ei ole käsitettävissä ilman pahaa, suru ilman iloa tai elämä ilman kuolemaa. Ihmisen peruskokemukset ovat yhteisesti jaettuja ja universaaleja, ne ovat kulttuureista ja aikakausista riippumattomia asioita.

PUITTEET YMMÄRRYKSELLE
Ihminen elää tunneavaruutensa kaaoksessa ja yrittää käsittää itsessään käsittämätöntä elämää. Eri kulttuurien suuret kertomukset vaihtelevat tarinoiltaan, mutta niiden tehtävänä on kaikkialla ottaa elämän kaaosta haltuun ja rakentaa puitteet ymmärrykselle. Ne raamittavat, lohduttavat ja hahmottavat. Niiden kautta ihminen voi saada yhteyden aikaan ennen Syntiinlankeemusta, ennen kuin Eeva antoi omenan. Paluu Paratiisiin on useissa näyttelyn teoksissa vahvasti esillä, mutta Helvetin ja Paratiisin välinen raja on käynyt läpinäkyväksi ja hyvin tulkinnanvaraiseksi. Nykyajan ihmisellä ei ole täyttä varmuutta oikeasta ja väärästä, vaan kaikki on monimutkaistunut ja asiat ovat hyvin suhteellisia.

Paratiisin arkipäivää
Paratiisi on nykytaiteessa inspiroinut todella monia taiteilijoita ja lukuisia erilaisia ja hyvin kyseenalaisiakin paratiisiteemoja on valikoitunut myös tähän näyttelyyn. Teosten valintaprosessin alkupisteenä oli Lars Nilssonin videoteos, jonka tapahtumapaikkana on paratiisinomainen, iltaruskon kultaamassa, värikylläisessä maisemassa oleva lähiö. Teoksessa kuvatut ihmiset suhtautuvat toisiinsa vihaakin julmempaa välinpitämättömyyttä osoittaen ja heidän sisäinen kylmyytensä vain korostuu hehkeän kauniissa ympäristössä.

Motohiko Odanin videoteos tapahtuu myös eräänlaisessa Paratiisissa. Nuori tyttö istuu puunoksalla ja laulaa hehkuvan värikkään kauniissa maisemassa. Kaikessa huikaisevassa loistossaan maisema on kuitenkin jo ohittanut lakipisteensä ja sen kauneus on kaikessa yltäkylläisyydessä kääntynyt pelottomaksi ja kammottavaksi. Sanamukainen Paratiisi on tapahtumapaikkana Sergio Vegan teokselle Genesis Papukaijojen mukaan, jossa papukaijat kertovat, miten heidän mielestään maailman luominen ja syntiin lankeaminen oikeastaan tapahtuivat ja mitä tuosta kaikesta seurasi.

Sveitsiläinen taiteilijapari Gerda Steiner ja Jörg Lenzlinger rakentavat Kiasmaan uuden teoksen, joka saattaa monille tuoda mieleen Paratiisin. Tämän toisen kerroksen aulatilassa olevan teoksen rakennusaineina ovat monenlaiset risut, juurakot ja roskat, mutta myös jäteöljy ja suomalaisissa mytologioissa pyhinä pidetyt joutsenet. Kuin Helvetti tai maailma ydinräjähdyksen jälkeen on Michael von Hausswolffin ja Thomas Nordanstadin videoteos Hashiman saaresta Japanissa. Tuo aikanaan hyvin tiheästi asutettu paikka oli syntynyt kaivosteollisuuden ympärille, mutta luonnonvarojen ehdyttyä asukkaiden oli jätettävä saarensa ja se jäi autioitumaan. Se oli ollut vain hyödyke, joka käytettiin loppuun ja tuottamattomana se oli tarpeeton ja unohdettu - ongelmajäte. Nykyisellään se on yhtä karmaiseva kuin maa ydinpommin jäljiltä. Silti tuhon syinä ovat varsin arkiset ja jokapäiväiset asiat - hyödyttömyys, aika ja yksinäisyys.

ELÄMÄÄ PARATIISIN RAJOILLA
Toden tuntu on näyttelyn nimi. Tuntu - ei siis absoluuttinen totuus. Ihmisen peruskokemusten äärilaidat eivät ole kaukana toisistaan. Itse asiassa ne ovat sama asia riippuen vain siitä mihin näkökulman asettaa. Kokemuksemme ovat monitasoisia, väriään vaihtavia ja kokijasta riippuvaisia. Jonkun Paratiisi voi olla toisen Helvetti. Joskus ensisilmäys voi viedä harhaan. Eksymisessä voi olla mahdollisuus – juuri se voi laukaista uusia ajatuksia ja rikkoa tottuja ajatuskuvioita.

ARSin teokset ovat helposti lähestyttäviä ja koettavia, silti hyvin monitasoisia. Ne avaavat näkymiä myös kammottaviin ja kipeisiin asioihin, kuten Juan Manuel Echavarrían videoteos Tuhkan suut. Teoksessa Kolumbiassa verilöylyissä olleet ihmiset laulavat itse tekemiään kiitoslauluja Jumalalle hirvittävien kokemustensa jälkeen. Laulut ovat kiitosta siitä, että he ovat säilyneet hengissä verilöylyistä, missä monet heidän läheisensä kuolivat. Lauluissa ei ole sanaakaan kostosta tai halusta jatkaa väkivaltaa. Walter Martinin ja Paloma Munozin teokset ovat kuin lapsuuden lumihiutalepalloja joita ravistamalla sai lumisateen peittämään joulupukin tai Jeesus-lapsen seimessä. Taiteilijaparin lumisadepalloissa aiheet vain ovat kovin erilaiset, julmaa arkipäivää nostalgisen kauniissa ympäristössä.

El Perro-ryhmän installaatiossa on lasinen koppi, jonne voi piiloutua maailman pahuudelta, luonnon katastrofeilta ja terrorismista. Luullessaan olevansa siellä piilossa ja turvassa hän on kuitenkin kaikkein alteimpana ja puolustuskyvyttömänä, kuten usein tapahtuu oikeassakin elämässä. Brasilialaisen Adriana Varejaon maalaukset ovat todenmukaisen näköisiä maalauksia kaakelipinnoista. Kaakelipinnan pintarepeämistä on kuinkin pursuamassa esiin lihamassaa ja kätketty sisäinen työntyy ulos ja valtaa alaa siististä ulkokuoresta. Juul Kraijerin suuret piirustukset kutoutuvat maailman taiteen historian tyylivirtauksiin ja klassikoihin ja ovat niin hallittuja ja kauniita, että sydämeen sattuu. Toinen katse kuitenkin voi jo poimia teoksista jotain, joka kuljettaa katsojaa kohti yllättävää ja tunnistamatonta maailmaa. Vähän samaa tarkoittaa Angelo Filomeno uusbarokkisista huikean hienoista, mutta samalla kammottavista silkkikankaalle tehdyistä teoksistaan: Tämä ei kuitenkaan ole hauska esitys. Näin voisi sanoa varsin monesta teoksesta näyttelyssämme.

Tuula Karjalainen