Dias & Riedweg

Taiteilijapari järjestää lavastettuja kohtaamisia.

Carlos kertoo minulle miten prostituution maailma on kiehtonut häntä jo pitkään ja miten hän itse päätyi sen pariin. Oikeastaan hän puhuu haastattelua tehneelle taiteilijalle, mutta sävy on hyvin henkilökohtainen, ja tuntuu kuin hän kertoisi tarinaansa juuri minulle. Dani nai rahasta voidakseen tehdä sitä, mikä hänelle on kaikkein tärkeintä maailmassa: musiikkia. Hän ei halua seksiä miesten kanssa, ja aluksi se sai hänet voimaan pahoin. Nyt hän tekee sitä työkseen, mutta ajattelee nuottejaan. Jean on oppinut huoran elämän jo kotoaan. Se on hänelle ainoa normaali elämä. Jorge Luizin tie ei ollut yhtä mutkaton: hänen isänsä heitti hänet kotoa saatuaan selville pojan homoseksuaalisuuden. Hän päätyi chaperoksi, kun muuta mahdollisuutta ei ollut.

Alex, Miguel, Adriano... heillä kaikilla on tarinansa. Nimet ovat oletettavasti vaihdettuja, mutta se ei merkitse mitään, yhtä hyvin siellä on Christian, Pedro ja Antonin. Tai Walter ja Maurício. Jokainen kuitenkin esiintyy yksilönä, jolla on oma nimi.

Samalla he myös kuuluvat ryhmään, ihmisjoukkoon, jota yhdistävät tietyt elinehdot. Useimmat heistä ovat tulleet jostain muualta, Latinalaisesta Amerikasta, Aasiasta, köyhistä oloista. He ovat vielä nuoria. Heidän asiakkaansa ovat rikkaita, vanhempia miehiä. He elävät virallisen yhteiskunnan liepeillä, hämärissä, heistä ei juuri puhuta ja moni ei haluaisi heidän olevan olemassakaan tai ainakaan tietää heistä mitään. Heidän asemansa on sidoksissa yhteiskunnan arvostuksiin ja valtasuhteisiin. He ovat olemassa siksi, että yhteiskunnassa on rikkaita, jotka voivat maksaa halujensa toteuttamisesta. He ansaitsevat jopa hyvin, mutta ovat samalla riippuvaisia yhteiskunnan hyväosaisista, jotka puolestaan ovat omalla tavallaan riippuvaisia näiden halveksittujen palveluntarjoajien valikoimasta. Palvelu tai tuote kulkee yhteen suuntaan, raha toiseen, eikä liene epäilystä että maailmassa määrää se jolla on rahaa.

Haastatelluilla on jokin nimi ja myös jotkin kasvot. Videoissa ja valokuvissa heillä ei kuitenkaan ole omia kasvojaan vaan naamio. Se että heidän on peitettävä omat kasvonsa esiintyessään julkisuudessa, kertoo heistä ryhmänsä jäseninä ja ryhmän asemasta: kuuluminen prostituution maailmaan ei ole sallittua. Naamioiden takaa he kertovat kuitenkin tarinaansa omalla äänellään ja omin sanoin.

TAIDETTA SOSIAALISISTA SUHTEISTA

Samalla sängyllä heidän kanssaan, "saunaksi" kutsutussa paikassa, makailevat Maurício ja Walter eivät ole prostituoituja vaan taiteilijoita. Dias & Riedweg -parina tunnetut taiteilijat ovat tehneet useita projekteja, joissa teos syntyy yhteistyössä monien ihmisten tai jonkin ihmisryhmän kanssa. Aiempia projekteja he ovat toteuttaneet mm. Atlantassa kahden vankiryhmän kanssa, Sao Paolossa katumyyjien ja ovimiesten kanssa ja Sveitsissä maahanmuuttajien kanssa mutta myös hyvin erilaisten "tavallisten" venetsialaisten kanssa. Projektit eivät ole "sosiaalisia" siinä mielessä, että niiden tarkoitus olisi jotenkin muuttaa tai parantaa mukana olevien elämää. Sen sijaan taiteilijat korostavat dialogin avaamista taiteensa perustana. Jos jonkin on tarkoitus muuttua, niin tavoite voi korkeintaan olla muuttaa katsojia, meitä. Tällainen kohtaaminen voi muuttaa mieli-kuvia ja ajatuksia. Taiteilijat itse asettuvat alttiiksi muutokselle asettuessaan dialogin osapuolina pikemminkin kuuntelemaan toisia kuin vaikuttamaan heihin.

Enemmän kuin sosiaalisiin projekteihin Dias & Riedwegin teoksia voisi verrata sosiologisiin projekteihin. Miesprostituoituja käsittelevänSuurin sallittu ahneus (Voracidad maxima) -teoksen tapaisten projektien toteuttaminen edellyttää paljon ennakkotyötä ja tutkimusta: tilanteen kartoitusta, tiedon hankkimista, kontaktien ja luottamuksen luomista, osallistujien löytämistä, asetelman ja tilanteen rakentamista jne.

Dias & Riedwegin projektit tuovat esille, näkyviin, sellaisia ihmisiä, jotka yleensä ovat syrjässä, näkymättömissä. Puhumme näistä ihmisistä pronomilla "he". Yleensä heillä ei ole mahdollisuutta kertoa tarinaansa itse, vaan heidän tarinansa kertoo joku muu: tutkija, sosiaalityöntekijä, viranomainen, ja valta on tietysti sillä, jolla on valta kertoa tarina tai luoda kuva toisista. Joillekin miesprostituoiduista taideprojekti on ollut vapauttava ja innostava kokemus, he ovat saaneet kertoa itsensä toisille, omin sanoin. "Haastattelu oli myös hauskaa. Se oli odottamaton tilaisuus tarkastella elämääni. Kelata taaksepäin. Se teki minulle hyvää." Taiteilijat ovat luoneet foorumin, jolla tämä kertominen voi tapahtua. "Kun kaikki muut, joiden kanssa vietän päiväni, pakottavat minut unohtamaan, kuka olen, tämä tyyppi kohteliaasti pyytää minua muistamaan sen..."

Prostituoitujen kertomukset on sijoitettu taidekontekstiin. Suuri osa päättelystä jää katsojan tehtäväksi, mutta tavallaan taiteilijat kyllä ohjaavat katsojan tulkintaa toteutuksen ja esillepanon keinoilla.

KERTOMISEN RAKENTEET

Suurin sallittu ahneus -teoksessa Dias & Riedweg asettuvat itse esille näkyvämmin kuin missään muussa teoksessaan. He keskustelevat miesten kanssa näiden "työasussa", valkoisessa kylpytakissa, samalla sängyllä maaten. He esiintyvät ilman naamiota, ja enemmänkin: he ovat antaneet piirteensä myös keskustelukumppanilleen, jonka naamio toistaa kulloinkin haastattelijana toimivan taiteilijan kasvot. Peilit ympärillä hämmentävät vielä lisää keskustelijoiden rooleja ja asemia. Toisaalta naamio vieraannuttaa ja korostaa toisen outoutta.

Dias & Riedweg kutsuvat luomiaan asetelmia nimellä "staged encounters", lavastettuja tai näyttämöllepantuja kohtaamisia. Kaksiosainen termi viittaa sekä tietoiseen keinotekoisuuteen että todelliseen kohtaamiseen ja muistuttaa siten keskusteluja sosiologian tai antropolgian parissa erilaisten tutkimusasetelmien vaikutuksesta tutkmuskohteeseen ja saatavaan tietoon. Taiteessa tämä tehdään korostetun tietoisesti ja se myös näytetään. Asetelman luominen on osa itse teosta, ei vain sen kehys ja reunaehto. Lavastettujen kohtaamisten lisäksi taiteilijoilla on toinen keskustelua inspiroiva ja jäsentävä menetelmä: aistityöpajat. Se sisältää työskentelyä ja keskustelua eri aisteja aktivoivien materiaalien – tuoksujen, kosketeltavien materiaalien, äänien jne. parissa. Taiteilijoiden mukaan tavoite on dialoginen taide, jossa osallistujat ovat mukana määrittelemässä sisältöä ja muotoa. He kuvaavat työskentelyään myös avoimena, kollektiivisena tutkimuksena tai laboratoriona.

Dias & Riedweg korostavat, että he eivät koskaan tee kuvaa ihmisistä tai ryhmästä, jonka kanssa he työskentelevät. Heidän päämääränsä ei ole antaa mitään kollektiivista kuvausta "heistä" vaan antaa välineitä sille mitä he kutsuvat autorepresentaatioksi. Teosten sisältö ja muoto syntyy yhdessä ryhmän kanssa, yhteisen prosessin tuloksena, jolloin sen pitäisi vastata osallistujien ajatuksia ja kuvaa itsestään ja käsiteltävistä asioista. Usein kuva on muuta kuin ulkoapäin asetetut ennakko-oletukset. Muodostuvaa kuvaa ei voi tietenkään pitää ainoana mahdollisena tai mitenkään "aitona". Osallistujat ovat hyvin tietoisia tilanteesta, johon heidän osallistumisensa johtaa. Kohtaamisissa vaikuttavat tietysti monet odotukset ja oletetut reaktiot niihin – paljolti samat voimat, jotka säätelevät 'autorepresentaatiota' oikeastaan aina ja tekevät arjesta ja jokapäiväisestä olemisestakin representaatiota ja performanssia.

-Kaija Kaitavuori
Kehityspäällikkö, Valtion taidemuseo