Nuket median ja toden välimaastosta

Yleisön suosikkeja ja inhokkeja esittelevään Rakastaa, ei rakasta... -näyttelyyn liittyy jo lähtökohtaisesti vastakohtaisuus ja tematiikat elämän nurjistakin puolista. Siksi kävijä ei välttämättä ylläty kohdatessaan Kiasman kolmannen kerroksen näyttelysalissa ahdistavan äänimaiseman, jossa toisiinsa limittyvät väkivaltaiset huudot ja tukehtumaisillaan olevan epätoivoiset hengenvedot.

Äänten lähteiksi paljastuvat kaksi Tony Ourslerin videoprojisointia Tuhottu (1995) ja Tukehtuva nukke (1995). Ei ole vaikea uskoa, että nämä nuket eivät ole jättäneet Kiasman kävijöitä kylmäksi, ja että niiden herättämä tunneskaala on vaihdellut laidasta toiseen – puolesta ja vastaan.

Yhdysvaltalainen, New Yorkissa v. 1957 syntynyt ja siellä edelleen työskentelevä Tony Oursler on käsitellyt taiteessaan usein kriittisesti yhteiskunnan ilmiöitä. Kiasman kokoelmiin kuuluvia Ourslerin teoksia katsoessa mieleen tulevat ainakin perhe- ja ihmissuhteisiin liittyvät valtasuhteet, väkivalta ja alistaminen. Teemoja ihmisyyden laitapuolelta. Myös Ourslerin ihmishahmot ovat jotain ihmisen ja koneen välistä: räsynukkemaisten hahmojen kasvot on herätetty videoprojisoinnilla eloon, muuten nuket muistuttavat elottomia variksenpelättimiä. Tekniikkaa ei ole piilotettu, vaan se on reilusti näkyvillä luoden katsojan ja nuken välille jännitettä. Katsojasta tulee kaikkitietävä ja samalla katsojan rooli alkaa muuttua osallistuvaksi. Ourslerin teosten väkivalta on tuttua tv:stä ja elokuvista, mutta Ourslerin liikkuvissa kuvissa katsojan asema on moninaisempi. Mielestäni juuri siinä on lähtökohta Ourslerin teosten kriittisyyteen ja provokatiivisuuteen. Ihan kuin pelkkä katselu olisi kielletty, jolloin median ja todellisuuden välinen suhde alkaa hämärtyä.

Teoksissa Tuhottu ja Tukehtuva nukke vastakohtaisuus on rajua ja monimuotoista. Useimmiten kirjavat ja kukalliset kankaat yhdistetään herttaiseen kotiin tai kansantaiteeseen, nuket lapsuuden viattomaan maailmaan, nojatuoli leppoisaan rentoutumiseen. Oursler rikkoo nuo odotukset epätavallisilla yhdistelmillään, hänen teoksissaan materiaalit ja elementit saavat uusia merkityksiä: kodikas kangas rinnastuu kylmään teknologiaan, aggressiivisuudesta viestivä nukke on perinteisen nuken irvikuva.

Ourslerin taiteen lokeroiminen kuvataiteen kentällä on sekin monimuotoista. Hänet on yhdistetty ainakin elokuva- ja videotaiteen jatkumoon, veistostaiteeseen, musiikki-videoihin, performanssitaiteeseen, teatteriin. Viimeksi mainittuun hänet liittää mm. yhteistyö esiintyjien ja näyttelijöiden kanssa. Rakastaa, ei rakasta... -näyttelyssä esillä olevissa teoksissa tilanteita ja tunteita näyttelee Ourslerin luottonäyttelijä Tracy Leipold.

Myös tekniikan avoin esilläolo vie teoksia esitykselliseen suuntaan.

Tony Oursler nimetään yhdeksi 1990-luvun merkittävimmistä mediataiteilijoista. Tuon vuosikymmenen puolivälin tuotantoa ovat molemmat Rakastaa, ei rakasta... -näyttelyssä mukana olevat teokset. Tuolloin Tony Oursler kertoi työskennelleensä kuunnellen yhtäaikaisesti useita radio- ja tv-kanavia ja napanneensa sieltä lauseita, joita hän yhdisteli omaan tajunnanvirtaansa. Teoksissa toisiinsa limittyvät saumattomasti arkitodellisuus ja median maailma. Oursler osoittaa, kuinka media säätelee ihmisten tunteita, toisinaan ehkä tehokkaammin kuin arjen kokemukset.

Tukehtuva nukke on hyvin fyysinen työ. Muistan elävästi, kuinka ensimmäistä kertaa teoksen nähdessäni koin kuvottavan tunteen omassa vatsassani ja kurkussani. Tunne iskostui kehooni välittömästi teoksen eteen saavuttuani. Sen sijaan Tuhotun äärellä joutuu hetken Kiasman kaikuvissa saleissa höristelemään korviaan, mitä nojatuolin alle alistettu nainen oikeastaan sanookaan. Ristiriitaisuudet jatkuvat, sillä alistetun asemassa oleva hahmo huutelee kaikkea muuta kuin alistuneita kommentteja; rivouksia ja väkivaltaisia uhkauksia kuten ”revin kätesi irti” tai ”lyön sinua suoraan kasvoihin”. Kuka tässä alistaakaan ja ketä? Ja onko tuolin alla makaava ansainnut asemansa? Ja ovatko Ourslerin elävät nuket sen ”vapaampia” tai elävämpiä kuin nuket ylipäätään? Katsojan olo alkaa olla epävarma ja kiusaantunut, valmiita vastauksia ja kaukosäädintä äänten vaimentamiseksi ei ole tarjolla. On vain tyhjyyttä luovaa äänten ja tunteiden kakofoniaa. Ei oikein tiedä itkeäkö vai nauraa, rakastaako vaiko ei. Tätäköhän tunnetta Oursler tarkoitti kertoessaan näiden teosten syntymisen aikoihin olleensa kiinnostunut MPD:n (multiple personality disorder) ja median katsojien välisistä samankaltaisuuksista?

-Eeva-Mari Haikala
kuvataiteilija, joka työskentelee Kiasmassa oppaana

Rakastaa, ei rakasta…
Kokoelmien valitut
27.2.2005 saakka, 3. kerros

Yleisön valinnat
16.11.-27.2.2005, 2. kerros

Rakastaa, ei rakasta… -kokoelmanäyttely esittelee Kiasman kokoelmien ihastusta ja ihmetystä herättäneitä teoksia. Näyttelyn jälkimmäinen 16.11. avautuva osa, Yleisön valinnat, kootaan yleisön mielipiteiden pohjalta.

Yleisöopastus perjantaisin klo 18.
Vapaa pääsy.

Keskustelusarja ”Tyhmät kysymykset”
Kevään aikana kerättiin kävijöiden toiveita teoksista, joita he haluaisivat nähdä esillä syksyn uudessa ripustuksessa. Samalla on kerätty myös yleisön kysymyksiä nykytaiteesta. Nyt on
tilaisuus keskustella museon ja taiteen ammattilaisten kanssa mieltä askarruttavista kysymyksistä ja muistaa, että tyhmiä kysymyksiä ei ole.
Keskiviikkoisin klo 17 Seminaari-tilassa. Vapaa pääsy. 22.9., 6.10., 20.10. ja 11.11. (huom. torstai)

360°
Rakastaa, ei rakasta… -teoksia esitellään virtuaalinäyttelyssä 360° osoitteessa www.kiasma.fi. Virtuaalinäyttelyssä on myös kävijöiden kommentteja teoksista.

Komar ja Melamid Kiasmassa
Lauantaina 27.11. järjestetään yleisölle avoin seminaari, jossa käsitellään yleisön ja taiteen monisyistä suhdetta. Pääpuhujina esiintyy taiteilijapari Vitali Komar ja Alex Melamid, jotka esittelevät performanssinomaisessa esityksessään omia tutkimusprojektejaan taiteen tekemisestä ja vastaanotosta. Muita puhujia ovat mm. tutkijat Harri Kalha ja Anna Kortelainen.

Rakastaa, ei rakasta… on Helsingin Sanomien nimikkonäyttely.