KIASMA
Kiasma-lehti | Kiasma Magazine
Kiasma-lehti 20 | Kiasma Magazine 20
Nro 20 Vol 6

Superkasin kotoinen raksutus

Kun ostat huutokaupasta taulun, taideteoksen voi kääriä pakettiin, kantaa kotiin ja ripustaa olohuoneen seinälle. Vain taidefilosofi saattaa alkaa ihmetellä mikä ja missä taideteos on. Niin sanotun mediataiteen suhteen asia ei ole näin yksinkertainen.

Taideteos, jonka museo ostaa voi olla vain oikeus tietokoneohjelmaan. Itse ohjelman voi varastoida miten vain: levykkeelle, cd levylle, nauhalle, paperille... Ei ole väliä millä nimenomaisella tietokoneella ohjelma suoritetaan, ja näyttölaitteeksi valitaan varaston hyllyltä joku tarkoitukseen sopiva. Taideteos ikään kuin synnytetään teknisin vempaimin aina tarvittaessa.

Videoteokset on tavallisesti tallennettu kaseteille, joista vain yksi on "master", se josta otetaan kopioita katseltavaksi. Videonauhojen pintaan tallennetut hienoiset magneettivaraukset hiipuvat ajan myötä, ja teokset häviäisivät pikku hiljaa ellei asiaan puututtaisi. Kiasmassa toimii videotaiteen arkisto, joka tekee analogisesta masternauhasta digitaalisen arkistokopion. Bitit tallennetaan nauhoille ja levyille, ja tulevaisuudessa ties minne. Näin tuleville sukupolville jää alkuperäisestä teoksesta kopio, jota ajan hammas ei nakerra.

Videoteokset esitetään usein ajan tekniikalla: vhs nauhureista on siirrytty dvd soittimiin, ja videoprojektorien kuvanlaatu paranee vuosi vuodelta. Toisinaan esitystekniikka voi olla osa teosta. Bellinin akatemian installaatioon Tutkimusretki ParKisin ja ParIskmenyn hikoiluluolille (1978), kuuluisi kaitafilmiprojektori. Ikävä kyllä sellainen ei oikein kestä jatkuvaa käyttöä, joten tilalle on otettu videoprojektori. Vanhan superkasin kotoinen raksutus on äänitetty, ja se kuuluu nyt nostalgisena nykyaikaisen projektorin kovaäänisestä.

Liisa Roberts käyttää teoksessaan Trap Door neljää 16 mm elokuvaprojektoria ne luovat teoksen tunnelman. Projektoreihin on tehty sellaisia teknisiä muutoksia, että ne käyvät filmiruudun tarkkuudella täsmälleen tasatahtia. Kelat on korvattu luuppauslaitteella, joka ohjaa päättymätöntä filmisilmukkaa. Näin teos pyörii taukoamatta aamusta iltaan. Silti Trap Door joutuu kovaan rasitukseen tehdessään kymmentuntista päivää kuutena päivänä viikossa. Filmit naarmuttuvat ja haalistuvat ajan mittaan, niinpä ne on vaihdettava muutaman viikon välein uusiin. Lamput palavat loppuun. Myös projektorit keräävät pölyä ja kuluvat, siksi niitäkin on huollettava säännöllisesti.

Entä kuinka käy kymmenen tai sadan vuoden kuluttua? Kuinka pitkään filmeistä voi teettää kopioita? Kuinka kauan kannattaa tehdä sopivia lamppuja? Kerran tulee aika jolloin mainiot Eikin elokuvaprojektorit ovat kuljettaneet viimeisen filmisilmukkansa. Saako silloin mistään uusia, vai siirrytään käyttämään sen ajan tekniikkaa? Tällaisia kysymyksiä joutuvat mediakonservaattorit pohtimaan.

UUTTA YÖJUNASSA

Yöjuna-kokoelmanäyttelyn ripustus uusiutuu 10.9. Kolmanteen kerrokseen esille tulevat Liisa Robertsin Trap Door (1996) ja Osmo Rauhalan Metsän salaisuus (1991). Trap Door asettaa katsojan kaksinkertaisesti mahdottomaan tilanteeseen. Teoksen esitys on itsessään valeovi, oli joka ei avaudu mihinkään teoksen todellisuuteen. Filmi-installaatiossa Metsän salaisuus katsoja astuu keskelle talvisen metsän elämää: sataa lunta, tuulee, peurat käyskentelevät metsässä etsien syötävää. Rauhala paljastaa eläinhahmojensa avulla mm. ihmisen tapoja ymmärtää luontoa ja hankkia tietoa elämän mysteereistä. Hän viittaa menneeseen olotilaan, ihmisen ja luonnon väliseen syvään intuitioon, luonnonyhteyteen, jonka nykyihminen on kadottamassa.

Esa Niiniranta
AV-mestari, Kiasma