KIASMA
Kiasma-lehti | Kiasma Magazine
Kiasma-lehti 19 | Kiasma Magazine 19
Nro 19 Vol 6

Kokoelmat yöjunan kyydissä

Omaa aikaamme kuvataan pirstaleisena ja hahmottomana, mutta jo 1900-luvun alussa todellisuuskäsitys murtui monin tavoin: psykoanalyysin myötä tajunta jakaantui tietoiseen ja tiedostamattomaan, fysiikassa atomi hajotettiin osiinsa, taiteessa esittävä kuva maailmasta paloiteltiin abstraktiksi.

Viisivuotisen toiminnan aikana Kiasman kokoelmia on esitelty erilaisten teemojen ja otsikoiden alla. Yöjuna-näyttely lähestyy teoksia surrealismin viitekehyksestä käsin. Näyttelyn nimi viittaa öisiin tunnelmiin, unenomaisiin tiloihin ja tajunnan tiedostamattomiin puoliin. Teemallinen näyttely jatkaa perinnettä, jossa viimeksi on rinnastettu nykytaidetta 60- ja 70-lukujen poptaiteeseen ja sitä ennen 80-luvun postmodernismiin. Nyt kuvien virrasta nousevat esille teokset, joita yhdistävät kouristava kauneus, ihmeellisyys ja outous tai objektiivinen sattuma.

Surrealismi ja sen perintö kuvataiteessa tarjoaa laajan kosketuspinnan teoksiin. Yhteisiä lähtökohtia lähes sata vuotta sitten vaikuttaneiden varhaisten surrealistien ja tämän päivän tekijöiden välillä on useita. Etenkin kiinnostus arkisen havainnon ja näkemisen murtamiseen, sattuman ja unen logiikan hyödyntäminen sekä mielen ja kehon rajojen ja suhteiden käsittely yhdistää tekijöitä. Myös kiinnostus primitiivisiin kulttuureihin, evoluutioon sekä inhimillisen ja eläimellisen yhdistelmiin askarrutti jo viime vuosisadan alun taiteilijoita.

Myös identiteetin käsite asettuu näyttelyn teoksissa monella tapaa uudelleen arvioinnin kohteeksi. Vierauden ja pirstoutumisen kokemukset horjuttavat sisäisten ja ulkoisten paineiden alla tasapainottelevaa psyykeä. Identiteetin rakentamisesta on monelle nykyihmiselle tullut yksi monista elämänmittaisista projekteista. Riikka Stewen kirjoittaa näyttelykirjassa kulttuurin ja historian muokkaamasta identiteetistä, joka perustuu esitykselliseen toistoon. Identiteettien suoranaisesta keräilystä on tullut ajankohtainen harrastus sekä yksilöille että paikkakunnille; fyysisen (kehon)rakentamisen lisäksi on haluttu panostaa myös minänrakentamiseen.

Sodan läsnäolo on yhteistä tänään ja viime maailmansotien välissä taiteen tehtävää pohtiville. Surrealistit halusivat muuttaa maailmaa, uskoa ihmisen mahdollisuuteen hyvään. Tänään sota ilmentää kasvavaa ahneutta ja sadan vuoden takainen viattomuus näyttää menetetyltä. Surrealisteille muutos alkoi yksilöstä ja jatkui pyrkimyksenä koko yhteiskunnan vapauttamiseen vallan ja väkivallan kontrollista. Maailman muuttaminen taiteen keinoin ei silloinkaan ollut yksinkertaista ja poliittinen asenne aiheutti ajan mittaan ryhmässä hajaannusta. Monien muiden tavoin André Breton keskittyi yksilön sisäisten vallanpitäjien nujertamiseen, järjen kontrollin purkamiseen ja ahdasmielisten moraalikäsitysten kumoamiseen.

Vapautumisen pyrkimyksenä oli tavoittaa todellisuuden salattu logiikka, tiedostamattomasta purkautuva sattumanvarainen kauneus. Yöjuna-näyttelyssä Harri Larjoston valokuvat voi helposti nähdä tämän perinteen jatkajina. Ylipäätään teoksia voi tarkastella monesta eri lähtökohdasta, teemallisuus tarjoaa vain yhden yhdistävän lähestymistavan.

Löytö varastojen kätköistä on 70-luvun ARS-näyttelystä hankittu Julio Hernándezin Makuuhuone (1973), joka on avautuessaankin suljettu ja pimeä dramaattisten kohtausten näyttämö, rakkauden, syntymän ja kuoleman traumojen pesäpaikka. Psykoanalyysi ja alitajunnan käsite kiinnostivat surrealistejakin, seksuaalisuuden korostamista tukivat Freudin ajankohtaiset teoriat. Erilaiset mentaaliset poikkeustilat kuten hypnoosi, psykoosi ja hallusinaatiot koettiin kiehtovina johtolankoina mielen salattuihin osiin. Marjaana Kellan kuvasarja hypnotisoiduista sekä Marjatta Ojan videoteos Haastattelu johdattavat katsojan seuraamaan sisäisiä matkoja ja poikkeuksellisia tajunnantiloja, jotka ovat verbaalisesti tai visuaalisesti tavoittamattomia, mutta kuitenkin yhteisen kokemuksen piirissä. Uskonnolliset ja mystiset kokemukset, joita Marjatta Ojan haastateltava pohtii, olivat myös surrealisteja lähellä.

Otto Mäkilän 30-luvun runollinen maalaustaide oli uskollista surrealismin metafyysiselle suuntaukselle. Mäkilän panteistinen luontosuhde on lohdullinen ohikiitävän elämän ahdistuksessa: hänelle luonto on ’meissä elävä ikuisuus’. Ulla Vihanta kirjoittaa näyttelykirjassa, kuinka Mäkilän ’henkinen surrealismi’ sai synkkiä kuoleman ja erillisyyden sävyjä sodan myötä. Mäkilä kertoi myöhemmin ihailevansa surrealistiryhmän perustajajäsentä Max Ernstiä, jonka toteemieläinveistos Bastiljin henki on näyttelyssä esillä. Otto Mäkilä tunsi taiteilijana vastuuta aikakaudestaan, ’hapuilevasta eteenpäinmenosta intuition turvin’. Hän näki Ernstin yrityksen tässä arvokkaana. Näyttelyssä on esillä Mäkilän maalausten lisäksi piirustuksia, joissa hänen ihmiskäsityksensä ilmenee hyvin ajankohtaisella tavalla. Teoksessa Ihmisiä itsessään Mäkilä peräänkuuluttaa ihmisyyttä, joka asuu tyhjän kuoren sisällä, yksinäisyydessä.

Yöjunan ajankohtainen maailmakuva ei ole yhteinen eikä yhtenäinen, mutta se tarjoaa aineksia jaetulle matkalle, ei todellisuudesta poispäin vaan sitä kohti. Näyttelyn teoksissa on useita peilejä ja esineitä, jotka heijastavat katseen takaisin katsojaan. Pimeys vaatii valppautta ja pimeyden tunnistaminen ulkopuolella edellyttää sen näkemistä myös sisäpuolella, peiliin katsoen.

Raisa Laurila-Hakulinen
Näyttelytyöryhmän jäsen