KIASMA
Kiasma-lehti | Kiasma Magazine
Kiasma-lehti 19 | Kiasma Magazine 19
Nro 19 Vol 6

Näkökulmia - Kiasma 5v

Kiasma-lehti pyysi muutamaa kuvataiteen moniottelijaa kertomaan omasta näkökulmastaan ja suhteestaan Kiasmaan.

MITÄ MEILLÄ OLI ENNEN FLOORAA?

Ajatus Kiasmasta koko kaupungin olohuoneena oli mielestäni alusta alkaen erittäin sympaattinen. Samalla se oli myös varsin vaarallinen. Todella kalteva pinta ja yritys ympäristössä, jossa kokemukset ja perinne vapaamuotoisesta yhdessäolosta ja rakentavan kriittisestä yhteisöllisyydestä olivat varsin vähäiset – jos ei olemattomat. Tietyssä mielessä idea olohuoneesta on kuin mahdoton tehtävä. Se on nimenomaan ideaali, jota ei koskaan saavuteta, mutta jota kohti kuljetaan. Aktiivisesti ja adekvaatisti.
Nähdäkseni Kiasman perusajatus on olosuhteisiin nähden onnistunut loistavasti. Sitä osoittavat raaka numerollinen kävijämäärä ja hintapolitiikka, sitä osoittaa alakerran orgaaninen, itse itseään tukeva ja tuottava elävyys ja hengittävyys ja sitä todistaa myös näyttelytarjonnan taso ja terävyys. Kiasma on luonteeltaan ja asenteeltaan avoin. Se kutsuu luoksensa. Olemaan läsnä – ja olemaan läsnä monella tavalla. Tavoilla, joihin annetaan mahdollisuudet ja raamit, mutta joita ei pakoteta ylhäältä alas. Kiasmassa on säilytetty osallistumisen ja valinnan vapaus. Teko, joka valtiolliselta instituutiolta on yhtä komea kuin harvinainenkin. Ja teko, jota rakennuksen valmistumista edeltävä voimakas vastustus vain alleviivaa.

Kiasma ei ole uhka, ei ärsyttävä vastavoima. Se on mahdollisuus, jonka joustavan rakenteen kautta saadaan luotua ja muokattua visuaalisen kulttuurin kenttää ja agendaa. Eli mitä, miten ja missä tapahtuu. Kiasma toimii kuin hedelmällinen valkoinen valhe – ei valas. Valhe, joka huijaa meidät sisään, saa meidät tuntemaan itsemme kotoisaksi ja mukavaksi. Tilanne, jonka avulla näyttelypolitiikan myötä katsoja kohtaa ja käsittelee hyvin keskeisiä asioita, jotka ovat meille kaikille yhteisiä. Teemoja kuten poliittisuus, kulttuurien kohtaaminen ja seksuaalisuus – siis koko olemassaolon ja arjen monikollisuus, sen runsaus ja rikkaus.

Asioita, jotka ovat alati niin vaikeita ja monimutkaisia, että niissä vaaditaan se pieni ja lämmin ote. Asenne ja todellisuus, joka mielestäni – etenkin verrattaessa muihin kansainvälisiin nykytaiteen keskuksiin – Kiasmassa edelleen näkyy ja huokuu.

Mika Hannula,
Tutkija, Kuvataideakatemian rehtori


KIASMA OMILLA TEILLÄÄN

Tämä viisivuotisjuhla herättää ristiriitaisia tunteita. Vastako siitä on viisi vuotta? Kiasma on niin perusteellisesti vakiinnuttanut asemansa, että elämää ennen sitä on vaikea yrittää mielessään rekonstruoida.

Ja mikä ihmeellisintä, tämän on tehnyt Museo, vieläpä nykytaiteen museo! Museo käsitteenä herättää nimittäin vielä valitettavan usein – eikä ihan ilman museolaitoksen omaa syytä - mielikuvia pysähtyneestä instituutiosta, jonka ei juurikaan odoteta vaikuttavan yhteisössään, ainakaan sen ei odoteta ottavan kantaa, ei ainakaan asioiden ongelmakohtiin. Nykytaide taas on yhtä usein vain ”nykytaidetta”, jota ei ymmärrä tai jota meidän lapsikin osaisi tehdä.

Kiasma kuitenkin lähti alun alkaen liikkeelle ihmisiä varten ja nimitti itsensä kaikkien yhteiseksi Olohuoneeksi. Sen sijainti keskeisimmällä mahdollisella paikalla antoi tähän erinomaiset edellytykset.

Nykytaide ei varmasti koskaan puhuttele kaikkia, eiväthän kaikki käy jääkiekko-otteluissakaan. Silti meillä nykytaide jo herättää keskustelemaan ja siten vaikuttaa asenteisiin. Kun taidemuseoiden keskivertoyleisö käsittää eniten keski-ikäisiä, suhteellisen hyvin koulutettuja naisia, Kiasmassa yleisön kirjo on silmiinpistävä. On eri-ikäisiä miehiä ja naisia, tyttöjä ja poikia. Nuoret tekevät treffinsä Kiasmaan ja Kiasmassa lienee kaupungin suosituin ilmainen vessa. Vaikka vessapaperin kulutus onkin osoittautunut yllättäväksi menoeräksi, sen kustantaminen kannattaa. Samallahan sitä tulee pistäydyttyä näyttelyissäkin.

Kiasma on mieltänyt itsensä palvelulaitokseksi, jonka asiakkaita ovat kaikki. Museopedagogiikan haasteet ja saavutukset ovat olleet sen mukaisia. Tervetullut on uusinkin hanke, yläasteille eri puolille maata suuntautuva kuvataiteen Kiertokoulu. Paitsi että se tarjoaa hätä-apua koululaitoksen taidekasvatuksen alennustilassa, toivottavasti se myös herättää pysyvämpiin parannuksiin.

On tärkeätä että meillä nähdään kansainvälistä taidetta pelkästään siksi että osaamme arvioida omaa taidettamme laajempaa kehystä vasten. Muualta tulevien näkökulmasta taas Kiasma on usein ollut kiinnostavimmillaan rohjetessaan tehdä asioita toisin kuin muualla, kulkemalla omalla tavallaan ohi taidemaailman pintamuodin standardien.

Sen että Suomessa kynnys nykytaiteen museoon on matala, ei tarvitse tarkoittaa yleisön kosiskelua ja viihdyttämistä. Monikaan ei liene arvannut, että edesmenneen, suurelle yleisölle tuntemattoman ja henkilökohtaista ahdistustaan purkavan Kalervo Palsan näyttelystä muodostuisi yleisöä kiinnostanut ja hämmentänyt kävijäennätys. Hyvin suunniteltu tiedotus ja monipuolinen oheisohjelma olivat varmasti avainasemassa. Tärkeä innovaatio ovat myös omien kokoelmien varaan rakentuvat laajennetut teemanäyttelyt, joista Yöjuna on hyvä esimerkki. Perinteisten kokoelmaripustusten ajan soisi olevan ohi nykytaiteen museoista muuallakin. Asioilla ei onneksi ole enää yhtä totuutta, vaan näkökulmat vaihtuvat kontekstin mukaan. Ja näkökulmiahan on vähintäänkin yhtä monia kuin näyttelyjen kokoajiakin.

Oman työni kautta tiedän kuinka tärkeä näyteikkuna Kiasma on suomalaiselle nykytaiteelle. Kiasman houkuttelemana meille on helppo saada alan asiantuntijoita, joille museon näyttelyt ja kuva-arkiston aineisto ja palvelut antavat taustaa suomalaisesta nykytaiteesta. Kiasma ja Frame voivat myös yhteisten näyttely- ja julkaisuhankkeiden avulla räätälöidä omaperäisen, voimavaroja yhdistävän mallin suomalaisen taiteen esittelemiseksi muualla. Viisivuotias on tietysti vielä herkässä kehitysvaiheessa eikä siten suinkaan ”valmis”. Puutteista voisi nostaa vaikkapa kahvilan tuolikammotukset, jotka ovat painavat ja pahat istua. Joskus piristykseksi suorastaan kaipaa niiden siirtelystä aiheutunutta alkuaikojen meteliä (sittemminhän jalkoihin asennettiin vaimentavat suojukset). Keskustelun tuo meteli kyllä esti, mutta kun oppi cherokee-syntyisen taiteilijan Jimmie Durhamin neuvon mukaan kuuntelemaan sitä jääkarhujen karjuntana, se ”alkoikin kuulostaa ihan sympaattiselta”. Vaikka Kiasman vaikutus on ollut valtaisa, toivoa vaan sopii ettei noilla kahvilan tuoleilla kuitenkaan olisi liiemmälti vaikutusta suomalaisten olohuoneiden sisustukseen, puhumattakaan meille niin pyhästä Suomalaisesta Designista.

Marketta Seppälä
Näyttelyvaihtokeskus Framen johtaja

TAIDEPOLITIIKKAA JA POLITIIKKAA

Kiasman viisivuotinen historia on ollut mielenkiintoista seurattavaa. Merkittävänä instituutiona Kiasma on ollut omalta osaltaan määrittämässä erästä aikamme taidemaailman suurinta - tai ainakin sellaiseksi kokemaani - ongelmavyyhteä, modernismin ja nykytaiteen väliin rakennettua/rakentuvaakuilua, halusi se sitä tai ei. Väliin kuitenkin selkeästi haluten: muistan kuinka kiihkeästi esimerkiksi alun haastatteluissa haluttiin korostaa sitä, kuinka Kiasma on ’nykytaiteen museo’ eikä ’modernin taiteen museo’. Vertailukohtana Tukholman Moderna Museet on onnistunut olemaan molempia, mitä se sitten ikinä onkaan, sujuvasti nimilapuista riippumatta ja asiaa korostamatta. Olen opettanut koko tämän kuluneen ajan eri oppilaitoksissa taiteen sosiologiaa ja käyttänyt myös Kiasmaa säännöllisesti esimerkkiaineistonani, niin hyvässä kuin pahassakin. Minun on myös tunnustettava, että toisinaan Kiasma on näyttelypolitiikallaan kyennyt osoittamaan, että tuo tarpeettoman isoksi kasvanut kuilu on kuitenkin ylitettävissä.

En ole koskaan lakannut uskomasta 1970-luvun ajatuksiin siitä, että ”taide kuuluu kansalle”, mutta tässäkin kohden suhteeni Kiasmaan on ollut ambivalentti. Olen tulkinnut Kiasman komeat kävijämäärät keskiluokkaiseksi pakkautuneen kulttuurimme rituaaleiksi, joiden merkitys kokijoille on bourdieulaisittain lähinnä hyvän kulttuuritahdon osoittamista, sosiaalista peliä, mukana olemista. Tätäkään seikkaa ei toki sovi aliarvioida, jos ajattelee kulttuurin mahdollisia myönteisiä vaikutuksia, mutta uskoakseni isolle osalle yleisöstä käynti Kiasmassa on vain käynti Kiasmassa. Kiasma on kuitenkin vastannut kuluneiden vuosien taide-elämyksistäni suurimmista ja myös kulttuurisesti merkittävimmiksi kokemistani - mainittakoon vain Olli Lyytikäinen ja Kalervo Palsa tai kokoelmiin perustuvat näyttelyt Popcornia ja politiikkaa sekä Yöjuna. Moni pienemmistä - ja myös museorakennuksen ulkopuolelle yltäneistä - projekteista on myös tuntunut varsin onnistuneilta, mainittakoon vaikka Saman taivaan alla, joka esimerkiksi Maaria Wirkkalan osalta oli monelle Helsingin kalliolaiselle unohtumaton kokemus. Projektien määrä on kuitenkin tuntunut hengästyttävältä, eikä edes taidetta työkseen seuraava tahdo pysyä mukana menossa: pikkunäyttelyissä, esityksissä, tapahtumissa ja seminaareissa. Välillä tuntuu siltä, että taiteen syklien kiihtyminen tarvitsisi kunnon vastavoiman, mahdollisuuden pysähtyä edes joskus.

Ulkomaisen näyttelypolitiikan suhteen Kiasma ei ole mielestäni onnistunut. Se ei ole osoittanut mitään omintakeista voimaa vaan on mennyt mukaan kansainvälisten biennaalien ja triennaalien vakiotarjontaan, globaalien taidemarkkinoiden tähtisysteemiin, jonka tyhjää poliittiskorrektia ”edistyksellisyyttä” myös suurponnistus ARS 01 selkeästi osoitti. Tätä poliittiskorrektia tyhjyyttä kuvaa hyvin myös se, että Israelin valtio pitää toisella kädellä yllä valtavaa kulttuuri-instituutiota, The Israel Museumia, joka rakentaa ”dekolonisoivaa” näyttelyä Yinka Shonibaren tuotannosta, samalla kun se toisella kädellä harrastaa ”demokraattisista” valtioista vastenmielisintä neokolonialismia, valtiojohtoista väkivaltaa ja rasismia. Ja heidän kanssaan Kiasma tekee dekolonisoivaa, edistyksellistä yhteistyötä. Shonibaren näyttelyssä en aio käydä. Näiltä osin maailma on jossain muualla, ja se Kiasman tulee löytää.

Otso Kantokorpi
Taide-lehden päätoimittaja