KIASMA
Kiasma-lehti | Kiasma Magazine
Kiasma-lehti 18 | Kiasma Magazine 18
Nro 18 Vol 6

Yinka Shonibare

Yinka Shonibare Lainahöyhenissä eli kuinka meillä kaikilla on monta roolia ja niihin liittyviä pukuja

Yinka Shonibaren taide jatkaa ARS 01 –näyttelyn aloittamaa keskustelua kulttuurisista hybrideistä. Shonibaren taide on visuaalista ja elämyksellistä, mutta samalla siinä on monitasoisia aineksia, joissa pohditaan kulttuurin ja identiteetin välistä yhteyttä. Hän karnevalisoi länsimaisen kulttuurin keskeisiä kuvia ja kirjallisia hahmoja tai kääntää niiden hierarkiat ylösalaisin: dandyn mustasta palvelijasta tulee itse dandy. Aivan viime aikoina tekemissään teoksissa Shonibare viittaa meneillään olevaan avaruustutkimukseen ja sen ”kolonialistiseen” ulottuvuuteen.

Yinka Shonibarea on luonnehdittu aidoksi uuden vuosituhannen taiteilijaksi: hän on nomadinen, monikulttuurinen, hauska ja kansantajuinen ja hän keskustelee töissään identiteetistä ja jälkikolonialistisesta maailmasta ja tässä yhteydessä nimenomaan akselilla Eurooppa/Afrikka ja aivan uusimmissa teoksissaan maa/avaruus.

Shonibare haluaa kääntää identiteettiä ja jälkikolonialismia käsittelevien keskustelujen hauskan kyljen esiin. Hän on todennut, että kun näistä asioista jo on keskusteltu niin paljon, niin on ehkä aika katsoa niitä toisesta perspektiivistä, joka ei lopulta ehkä ole yhtään sen vähemmän ’vakava’ kuin aiemmatkaan keskustelut. Hän toteaa kuitenkin, että rotuun, kulttuuriin ja identiteettiin liittyviä ongelmia ei ole mitenkään ratkaistu vaan niiden käsittelyä tulee jatkaa kaikilla tasoilla, mutta muistuttaa samalla, että afrikkalaisetkin osaavat nauraa.

Shonibaren taiteen populaarit piirteet ovat tietoista kielenkäyttöä, joka liittyy meidän aikamme kulttuuriin. Tätä kulttuuria leimaa hänen mukaansa viihteellisyys.

Shonibaren figuurit herättävät mielessämme kertomuksia. Voimme pohtia ketä nämä ihmiset olivat tai heidän tässä taiteessa henkiin herätettyjä hahmoja, joiden taustalla on usein eurooppalaisen kulttuurin tunnettuja maalauksia tai kirjallisia tarinoita. Oscar Wilden dandy herää uudelleen eloon mustaihoisena ja Willian Hogarthin teennäistä, sosiaalista asemaa pönkittävät satiiriset piirrokset saavat ”mustan” tulkinnan. Päähenkilöiden identiteetti muutetaan ja tätä kautta kuvaan lisätään toinen kertomus eräänlainen vastakertomus,joka hyödyntää alkuperäisen kertomuksen ilmiasua ja viittauksia. Osa tästä muutoksesta on sanatonta ja katsojan tehtäväksi jätetään alkuperäisen teoksen ja uuden version välisen kertomuksen täyttäminen: eräänlaisen ’mitä jos?’ aukon umpeen kurominen. Mielenkiintoisen jatkon tälle taiteelliselle menetelmälle tekevät Shonibaren aivan uusimmat teokset, joissa katse on siirretty avaruuteen ja avaruuden kuviteltuihin olioihin sellaisina kuin ne esiintyvät Steven Spielbergin elokuvassa E.T. Näiden aikaulottuvuus kurottautuu kohti tulevaisuutta. Avaruusmiehet ovat aikamme tutkimusmatkailijoita ja löytöretkeilijöitä, joiden retket ehkä johtavat uudenlaiseen siirtomaakauteen. Shonibare kuvaa nämä hahmot puettuina afrikkalaista identiteettiä korostavaan kirjavaan ja kirkasväriseen batiikkikankaaseen, jolloin hän tavallaan liittää tulevaan kehitykseen afrikkalaisuuden etumerkit. Ironista tämän kankaan käytössä on kuitenkin koko ajan se, että indonesialaiseen batiikinpainantaan perustuva kangasmalli on valmistettu Hollannissa ja myyty Manchesteristä Länsi-Afrikkaan, jossa se on omaksuttu uuden poliittisesti tietoisen ja itsenäisen afrikkalaisuuden symboliksi. Identiteettien häilyvyys ja niiden symbolien sattumanvaraisuus tulee hyvin esille tässä tarinassa.

Shonibaren taiteen visuaalinen yltäkylläisyys on kuitenkin myös ansa, joka väistämättä johdattaa meitä yhä syvemmälle merkitysten tasoihin. Aluksi koettu yllätyksellisyys ja huumori paljastavat nopeasti sosiaalisia ja kulttuurisia eriarvoisuuksia, joita ei suinkaan ole ratkaistu. Ilmaan jää myös kysymys kuinka ne voidaan ratkaista niin kauan kuin me ihmiset olemme itsekkäitä, vierastamme ja/tai pelkäämme muita kulttuureita ja niin kauan kuin maailmassa vallitsee nykyisen kaltainen räikeä taloudellinen eriarvoisuus. Shonibare puhuukin enemmän tilanteista, joissa kulttuurien tulisi elää rinnakkain ja samanarvoisina keskenään keskustellen ja toistensa näkemyksiä laajentaen ja syventäen. Hän puhuu metropoleista ja keskuksista, joiden kulttuurit ja perinteet hän kääntää ylösalaisin bahtinilaisessa karnevaalihengessä, jonka mukaan kerran vuodessa ”palvelija esiintyy isäntänä”. Karnevaali toimii sosiaalisen turhautuneisuuden varaventtiilinä, mutta samalla myös sitä tukevan yhteiskuntamallin jatkuvuuden takaajana. Tärkeintä tässä kuitenkin on tilanteen tiedostaminen eikä sen ratkaiseminen; ei saarnaten vaan hymyssä suin.

Nykyaikainen identiteettikäsitys näkee identiteetin kertomuksena, jota kehittelemme läpi elämämme. Ytimenä tässä ajattelussa on tapa, jolla valitsemme ainekset tähän kertomukseen on ominta itseänne ja nämä valinat muodostavat läpikulkevan langan pikemminkin kuin mikään perinteinen ”sipulinkuorinta”, jonka pohjalta löytyy eräänlainen jo olemassa oleva ydinminä. Tässä ajattelutavassa voimme jatkuvasti laajentaa ja syventää alueita, joilla toi-mimme ja joita koemme, ajattelemme ja käsittelemme ja näin myös hioa ja hioutua tavoissamme tarkastella niitä.

Ja mikä parasta voimme myös muuttaa ajattelu- ja toimintatapojamme, uskallamme vaihtaa mielipiteitämme ja ylläpitää uteliaisuuttamme myös toisia ja toisenlaisia kulttuureja kohtaan.

Maaretta Jaukkuri
Intendentti, Kiasma