KIASMA
Kiasma-lehti | Kiasma Magazine
Kiasma-lehti 18 | Kiasma Magazine 18
Nro 18 Vol 6

Matka uneen ja yöhön

Surrealismin historiasta ja periaatteista.

Tuntemattomille ja tutkimattomille alueille

Newtonilaisen maailmankuvan horjuminen heijastui 1800-luvun lopun taiteeseen; positivistiseen luonnontieteeseen ja järjen ensisijaisuuteen pettyneet symbolistit etsivät ihmisen sisäisestä maailmasta maailmankuvansa uutta perustaa. Okkultismista ja spiritismistä kiinnostuneet taiteilijat tutkivat ihmisen mielenliikkeitä: pelkoja ja fantasioita, houreita ja unikuvia. Nämä ”tutkimukset” kasvoivat romantiikan perinnöstä, mutta ne saivat vaikutteita myös aikansa lääketieteestä, kuten Jean-Martin Charcot’n luennoista, joita hän piti 1880-luvulla Pariisin psykiatrisessa sairaalassa la Salpêtrièressä. Kuvataiteesta kiinnostuneen Charcot’n luentoihin liittyi näytöksiä, joissa hän provosoi hysteriakohtauksia nuorelle potilaalleen. Näitä suggestiota ja hypnoosia hyödyntäneitä näytöksiä leimasi teatraalisuus, liioittelu ja visuaalisuutta korostanut ekspressiivisyys.

Psykoanalyysin kehittäjälle Sigmund Freudille Charcot’n luennot olivat korvaamattomia, mutta ne inspiroivat myös monia taiteilijoita, kuten kirjailija Guy de Maupassantia, jonka teoksiin sisältyy runollisia ja samalla realistisia kuvauksia hysteriasta ja alitajuisen magneettisista voimista. Charcot’n luennoilla oli merkitystä myös I maailmansodassa taistelleille – nuorille, joille näytökset olivat muuttuneet todellisuudeksi ja jotka monien utopioiden sorruttua näkivät taiteellisen ilmaisun ainoaksi elämää muuttavaksi voimaksi. Tähän nuorten joukkoon kuului 1896 syntynyt André Breton, lääketieteen opiskelija, joka työskenteli sotasairaaloissa – myös Charcot’n assistenttina toimineen Raoul Leroyin johtamalla neuropsykiatrisella osastolla. Joukkoon kuului Bretonin dadaistis-surrealistinen ”sankari”, sodassa haavoittunut Jacques Vaché, jossa ruumiillistui aikansa yhteiskuntaa ja sen arvomaailmaa vastaan kapinoiva ihminen, runoilija, jolle harhat ja hallusinaatiot olivat elämän ainoa perusta. Vaché menehtyi oopiumimyrkytykseen 1919, mutta Vachén houreisten tekstien runollisuutta ylistäneestä Bretonista tuli surrealistiryhmän johtaja.

Muuttakaa elämä – muuttakaa maailma

Surrealismin alkujaksoa, vuosia 1919–1925, luonnehditaan surrealismin intuitiiviseksi vaiheeksi, jolloin Littérature-aikakauslehden ympärille kokoontuneet kirjailijat ja runoilijat etääntyivät heitä sotavuosina puhutelleesta dadaismista. Kovaäänisiin provokaatioihin ja dadan ohjelmattomuuteen kyllästyneet nuoret näkivät surrealismin elämän keskeisiä ongelmia ratkaisevana mahdollisuutena. Bretonin yhdistämään ydinjoukkoon liittyi ensimmäisen vaiheen myötä myös kuvataiteilijoita. Ryhmän ensimmäinen näyttely pidettiin Pariisissa 1925, ja siinä nähtiin mm. Max Ernstin, Paul Kleen, Joan Mirón, André Massonin ja Pablo Picasson teoksia sekä surrealistien ihailemia Giorgio de Chiricon metafyysisiä maalauksia. Ryhmä kasvoi myöhemmin, ja sen kokoonpano muuttui sekä sisäisistä että ulkoisista syistä, ennen kaikkea siksi, että yksilöllistä vapautta korostava surrealismi oli perinteisiä taidesuuntauksia paljon laajempi liike. Sen ajatukset koskivat koko elämää ja ihmisen tapaa suhtautua todellisuuteen. Surrealistit halusivat häivyttää taiteen ja elämän välisen rajan ja korostivat, että taiteella oli ensisijaisesti inhimillistä olemista ja elämän mysteeriä paljastava tehtävä. Porvarillisen yhteiskunnan sosiaalisia konventioita kyseenalaistaneet surrealistit löysivät taiteesta alueen, jolla saattoi pelotta ilmaista itseään.

Surrealismin periaatteet Breton esitteli 1924 julkaistussa Surrealismin manifestissa, mutta surrealistien suosimaa automaattista kirjoitusta – kielen ja järjen, samalla loogisen päättelyn ja kausaliteetin, kahlitsevasta ikeestä vapautettua alitajuista sanelua – Breton oli soveltanut jo 20-luvun alussa kirjassa Les champs magnétiques (Magneettikentät). Myös manifestissa näkyy Bretonin halu palata runollisen mielikuvituksen lähteille ja Bretonin usko tiedostamattomien psyykkisten prosessien luovuuteen, usko ”tiettyjen, tähän saakka laiminlyötyjen assosiaatiomuotojen ylempään todellisuuteen, unen kaikkivaltiuteen”, usko sattumaan ja intuitioon.

Surrealismin ensimmäistä vaihetta leimaa etsiminen: tutkimusmatkat ihmisen tuntemattomaan minään. Psykoanalyysia opiskelleet, käytännössäkin kokeilleet surrealistit tavoittelivat ihmisen sisäisten voimien täydellistä vapauttamista, kaikenlaisen ulkoisen ja sisäisen kontrollin purkamista. He tavoittelivat unen ja heräämisen välistä rajatilaa, toimintaa, jossa spontaanisti ja sattumanvaraisesti yhdistellään erilaisia todellisuuksia, mielikuvia ja symboleja ja jossa samalla luodaan uutta, jossa muutetaan elämää. Heitä kiinnosti kaikki se, mikä poikkesi tapahtumien ennalta oletetusta järjestyksestä, missä satunnainen ja yllättävä pystyivät hämmentämään ja avaamaan yhteyden elämän absurditeettiin. Ja he uskoivat, että uusi absoluuttinen realiteetti, surrealiteetti, sisältyi todellisuuteen itsessään ja että se mahdollistui unen ja valvetilan yhtyessä, niiden liukuessa toistensa päälle.

Surrealismin toinen vaihe käynnistyi 1926 ja liittyi Ranskan alusmaan Marokon siirtomaasotaan, johon myös surrealistit joutuivat ottamaan kantaa. Samalla surrealistien tietoisuus yksilön asemasta osana erilaisia valtarakenteita vahvistui. Elämän muuttaminen näytti edellyttävän yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamista. Liike politisoitui; jotkut surrealisteista liittyivät kommunistiseen puolueeseen ja korvasivat henkilökohtaiset utopiansa yhteiskunnallisilla utopioilla noudattaen Marxin kehotusta: muuttakaa maailma. Surrealismin perusajatuksista Breton ei kuitenkaan luopunut, eikä hän hylännyt uneen, haluun, hulluun rakkauteen, kouristavaan kauneuteen, ihmeelliseen, inhimilliseen kieleen ja sen vapauttamiseen liittyviä kysymyksiä. Yrityksestä yhdistää taide ja politiikka hän kuitenkin luopui.

Surrealismin toisen vaiheen on arvioitu jatkuneen 30-luvun puoliväliin, jolloin Bretonin johtama ydinjoukko oli irrottautunut marxilaisten rintamasta. Poliittisista jännitteistä huolimatta 30-luku oli taiteellisesti aktiivista ja ekspansiivista aikaa; vuosikymmenen lopulla Pariisiin koottu kansainvälinen surrealisminäyttely ennakoikin surrealismin uutta vaihetta. Kehityksen kuitenkin katkaisi 1939 syttynyt II maailmansota.

Sodan jälkeen maanpaosta Yhdysvalloista Pariisiin palanneet surrealistit organisoivat vielä kaksi kansainvälistä näyttelyä (1947 ja 1959–60), mutta Bretonin perustama liike ei pystynyt enää uudistumaan. Liikkeen virallinen historia ulottuu vuoteen 1969, käytännössä se haudattiin André Bretonin myötä vuonna 1966.

Ulla Vihanta
Kuvataiteen keskusarkiston johtaja