Maija Hirvanen on tanssi- ja performanssitaiteilija. Hänen töitänsä on ollut
vuodesta 1999 esillä taidefestivaaleilla ja tapahtumissa ympäri Eurooppaa. Hirvanen on valmistunut Crossing Borders -linjalta Turun Taideakatemiasta. Tämän lisäksi hän on opiskellut tanssia, kirjoittamista sekä viimeksi visuaalista kulttuuria Taideteollisen korkeakoulun maisterinkoulutuksessa Porissa. Hänen taiteellisen työnsä keskiössä on ihmisen kehollisuus ja sen merkitys ideoiden ja kommunikaation välittäjänä. Näkökulma voi vaihdella poeettisen, poliittisen, konseptuaalisen, kommunikatiivisen ja kielellisen välillä.
Hirvanen, valkokiharainen nailonperuukki päässä, istuu konttorituolilla Kiasman galleriatilassa. Päällään hänellä on mustat suorat housut, mustat korkokengät ja vaalea paitapusero. Nimilappu puseron rinnassa herättää kysymyksen henkilöhahmon identiteetistä. Lapussa lukee ”whatever” – mikä hyvänsä
Radioääniä eri tajuuksilta – kohinaa, iskelmää, keskustelua veronalennuksesta, sisäfileen hinta, vaikutus pienituloisiin, Abban Winner takes it all – kuuluu radionauhurista naisen sylissä. Eri konteksteista irrotettuina puheen ja musiikin pätkät muistuttavat katsojaa eri sosiaalisista tilanteista, joissa toimimme. Miten itseä rakennamme ja miten itseä esitämme eri tilanteissa? Huomaan pohtivani, miten rajattua on puhe, jota ihminen voi tuottaa säilyäkseen ymmärrettävänä eri tilanteissa.
Käsiohjelman mukaan Perception Score luo performatiivisia lausuntoja identiteetistä ja kommentoi erilaisten katseiden synnyttämiä tilanteita.
Hirvasen punaiset otsahiukset pursuavat peruukin alta. Hän pyörii tuolilla hitaasti myötäpäivään irrottaen samalla tekokyntensä, peruukkinsa, tekoripsensä, laastarin käsivarresta. Laulusta taustalla erottuvat sanat ”look at all the people … and all their faces”. Teko korostaa Hirvasen esittämän naishahmon rakennettua olemusta. Yleisemmällä tasolla Hirvasen teko alleviivaa, miten itse kukin ruumiillistaa ja tekee näkyväksi identiteettiään mm. pukeutumisen, hiusten ja ehostuksen avulla.
Tuolilla rullaten hän etenee tilassa esitellen yleisölle paperiarkeille kirjoitettuja tekstejä. Workaholic-tekstin hän kääntää minun suuntaani. Touché – teos näyttäisi puhuttelevan minua. Tajuan, miten käsitteiden avulla määrittelemme itseämme – rakennamme niiden avulla kertomuksia itsestämme. Luomme identiteettiämme tekstinä. Muistikirja ja kynä kädessä hymyilen Hirvaselle. Hän
vastaa hymyyni.
Just looking, beauty forever ja good news -tekstit löytävät paikkansa lattialta. Kohdaten yleisön suoralla katseella Hirvanen nostaa näkyviin kaksi tekstiä: very famous, not enough. Jään miettimään julkkiskulttuuria. Pohdin, milloin julkisuutta on tarpeeksi? Pohdin myös julkisuuden ehtoja: beauty forever.
Hirvanen pukee päähänsä peruukin, ottaa punaisen mainoskassin ja asettautuu kuvaukselliseen asentoon. Korot kopisten hän sipsuttaa tilassa pysähtyen ajoittain esittämään kahden henkilön välistä dialogia: ”Excuse me, Miss, can I help you?”, ”No, thank you, I’m just looking”. Ottaen kassista esiin MD-soittimen, Hirvanen sanoo: ”well, these I could take, please”. Äänitystä kuulokkeista kuunnellen Hirvanen toistaa maahantulokaavakkeen kysymyksiä, jotka kohta kohdalta muuttuvat henkilökohtaisemmiksi. Perustietojen lisäksi on ilmoitettava poliittinen suuntaus, rotu, uskonto, terveydentila, kuvaus seksielämästä ja mitä elämältä haluaa.
Huomaan miettiväni, miten itse vastaisin eri tilanteissa Hirvasen kysymyksiin. Mikä olisi vastausteni johdonmukaisuus? Näyttäisi siltä, että meitä identifioi se, miten vastaamme itseämme koskeviin kysymyksiin. Hirvasen teos nostaa esiin identiteetin vaihtuvina vastauksia, joita kerromme itsestämme itsellemme ja toisille.
Hirvanen muodostaa oranssin värisistä kartioista lattialle ison kehän, jonka ulkopuolelle yleisö jää. Jokaiseen kartioon hän istuttaa punaisen neilikan. Hirvanen istuu tuolille, riisuu paitapuseron, jonka alta paljastuu keltainen t-paita, jonka rinnassa teksti: monologi.
Hirvanen kertoo englanniksi, että yleisö, niin halutessaan, voi ottaa kuvia tilassa olevilla Polaroid-kameroilla. Myös henkilökohtaisilla kameroilla voi ottaa kuvia. Muutamat ihmiset yleisössä innostuvat välittömästi näpsäisemään kuvia.
Todellakin, käsiohjelman mukaan ”Perception Score on teos kameran eri rooleista suhteessa kuvattavaan kohteeseen. Kuinka nämä roolit vaikuttavat esiintyjään, tilanteeseen ja julkiseen tilaan? Esityksessä kameroita on myös yleisön käytettävissä”.
Vaivautunutta seisomista, paikanvaihtoa, pienieleistä liikehdintää, hermostunutta peukaloiden pyöritystä. Hirvanen kiinnittää seiniin paperiarkkeja, joihin on kirjoitettu valokuvaan liittyviä käsitteitä: cell phone photo, family photo, old film, paparazzi … Hirvanen asettuu maahan vatsalle makuulleen. Smile -nimisen kappaleen soidessa taustalla hän vetää itseään nyrkeillä lattiaa pitkin eteenpäin. Samalla hän esittää monologista pätkiä ja ojentaa neilikoita ihmisille yleisöön. ”What I wanted to say to you was that … and I never ment to … and after all that has happened … and I hope that you believe that … and I hope that some day we will … “.
Monologin fragmentointi korostaa tapahtuman ja siihen liittyvien tekojen performatiivista luonnetta. Samalla kohtaus alleviivaa arjen tekojen sosiaalista rakentuneisuutta: tulkinta- ja toimintarepertuaareja hyödyntäen esitämme arkitilanteissa puhetta ja muita ruumiillisia tekoja, joiden kautta teemme itseämme ymmärrettäväksi toisille. Ympäröivän kulttuurin tarjoamista repertuaareista lainattuina ne manifestoituvat teoissamme.
Kohtauksen performatiivisesta luonteesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, monet yleisössä vastaavat Hirvasen kontaktinottoon läsnäololla, hymyllä ja lempeillä naurahduksille. Tunnelma galleriassa on intensiivinen.
Hirvanen kerää kyltit lattialta ja kiinnittää ne uuteen järjestykseen takaseinälle: workaholic, very famous, not good enough, just looking, happy person, just asking, good news, beauty forever.
Kylteissä näkyvien tekstien merkitykset vaihtelevat sen mukaan, miten niitä lukee. Tarkastelenko niitä suhteessa toinen toisiinsa, suhteessa Hirvasen performatiivisiin tekoihin esityksessä vai suhteessa omiin kokemuksiini, muistoihini ja mielikuviini, jotka tuon Hirvasen työn rinnalle? Kaikkien näiden tekstien leikkauspisteessä Hirvasen teos näyttäisi aukeavan rikkaana ja monimerkityksisenä teksti- ja kuvamosaiikkina.
Hirvanen panee nurkassa olevan kameran päälle, asettautuu sen eteen ja heittäytyy dramaattisesti selälleen. Hän nousee ylös ja poseeraa kameralle työntämällä ylävartaloaan eteenpäin. Toisessa kulmassa hän poseeraa videokameralle, asettautuu makaamaan lattialle ja nousee ylös kädet ylistävästi kohotettuina. Kolmannessa nurkassa hän ottaa esiin lisää kuvaan ja kuvaukseen liittyviä kylttejä: Bollywood, homevideo, telescope, TV, mug shot, Hollywood, microscope.
Kylttien tekstit sekä Hirvasen suhde kameraan ja kuvaamiseen panevat katsojan pohtimaan, miten kameran tallentamat draamalliset teot, joita viihdeteollisuus tuottaa ja levittää, rakentavat ja ylläpitävät osaltaan sitä tulkinta- ja toimintarepertuaaria, jota käytämme arjen sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa.
Entäpä miten kamera muuttaa suhdettamme toiseen? Miten katsomme, mitä haluamme toisesta nähdä, kun katsomme toista, kun kohdistamme kameran, rajaamme kuvaa ja tarkennamme tiettyyn pisteeseen?
Hirvanen sulkee radion kohinan ja asettuu takaseinää vasten puoli-istuvaan asentoon. Hän odottaa hetken, poistaa keltaisen paidan. Pimeys. Salamavalot välähtelevät yleisön joukossa. Taustalla soi ”I’m looking out my window … and I wonder, where I’m going”.
Jälkeenpäin pohdin, mitä kuvaaminen puhuu halusta? Kirjoittautuuko halu kuvaan?
’Excuse me, Miss, can I help you?’
‘No thank you, I’m just looking.’
Kai Lehikoinen
23/9/2006
